Lokakuun lopun All Hallow’s Eve meni jo. Suomessa vietettiin perinteisiä kekrejä ja Sieluinyötä viikkoa, paria myöhemmin. Kaikenlaiset henget ovat taas liikkeellä vuoden pimeintä aikaa elettäessä. Sen kunniaksi pari ”tositarinaa” noidutusta koirasta.
Gustave Coubert (1819–1877): Omakuva ja musta koira vuodelta 1842. Tulkinta Faustin / Agrippan tarinasta tämäkin. Taiteilija Courbert maalasi mielellään koira-aiheita ja oli selvästi koiraihminen. Musee de la Ville de Paris, Musee du Petit-Palais, Ranska.
Elettiin kaarlenaikaa 1650 – 1660 -luvuilla. Englannin saarivaltakunta oli hädintuskin selvinnyt sisällissodasta. Kuningas Kaarle I oli mestattu vuonna 1649 ja kuninkaan poika paennut Ranskaan. Kaikenlaisia salaliittoja, kuviteltuja tai todellisia, paljastui yhä tuon tuostakin. Kirkko oli voimissaan, mutta samaan aikaan uskonnollinen uusajattelu kovassa nousussa.
Kaarle II, kesken kauttaan mestatuksi joutuneen kuninkaan poika, palasi vuoden 1658 maissa Englantiin ja kuninkaaksi.
Kapinallisten invaasion pelossa Man -saarella, Mannilla, pidettiin sotilasjoukkuetta. Mann on itsenäinen pieni saari ja sijaitsee täsmälleen Irlannin ja Englannin välissä.
Aluetta vartioiville sotilaille oli annettu asuttavaksi vanha linna, jonka ympärillä oli neljä muinaista kirkkoa.
Militaarin lisäksi saarella asui talonpoikia sekä merkittävä kveekariyhteisö, joka edusti ajan uususkonnollista toisinajattelijoiden liikettä. Kveekareita pidettiin usein epäilyttävinä, jopa vallankumouksellisiin verrattavina kapinallisina ja siitä syystä heitä vahdittiin ja vainottiinkin.
Uusajattelijoista ei pitänyt myöskään Mann -saaren hallitsija, isänsä niinikään tasavaltalaisille vallankumouksellisille menettänyt Derbyn kahdeksas jaarli Charles Stanley (1628 –1672). Charles viihtyi parhaiten omissa oloissaan viettäen hiljaista elämää eikä juuri käynyt Mannilla. Ehkä siksi, että hänen isänsä kurjan kohtalon käänteet sisällissodassa liittyvät saareen.
Alla Van Dyckin seuraajan maalaus tästä jaarlin isästä, James Stanleystä.
Maalauksen arvioidaan olevan peräisin 1600 -luvun puolivälin myöhemmältä jaksolta.
James Stanley, Derbyn seitsemäs jaarli ja Mannin kuvernööri kuvattuna luolassa, piilopaikassa - luultavasti juuri Man -saarella, joka oli kuningasmielisten pakolaisten turvapaikka 1640 -luvulla. Jaarli James pyrki tuolloin samalla myös parantamaan Mannin kauppaa ja uudistamaan saaren olosuhteita. Kuvaoikeudet: Manksilainen Kansallisperintö.
James Stanley (kuvassa) piilotteli saarella vuosien ajan ennen kuolemaansa vuonna 1651. Hän tarjosi saarella myös kuningasmielisille turvapaikan. Mikä olisikaan parempi turvapaikka kuin suuren linnan lukemattomat huoneet, salakäytävät ja laajat kellaritilat?
Lopulta tasavaltalaiset vangitsivat Jamesin petturina. Vaikka hänen onnistui kerran paeta, saatiin hänet kiinni uudestaan. James Stanley teloitettiin manchesteriläisen pubin edessä. Kyseinen public house, jonka Stanleyn perhe itse tuolloin omisti, oli nimeltään Man and Scythe Inn. Se on yhä paikallaan.
Mutta kiintopisteemme on nyt pieni saari, Mann. Sen vanhassa linnassa, saaren länsirannikolla, kummitteli iso ja musta koira.
Peel Castle, vanha linna. Alunperin sen rakensivat viikingit 1000 -luvulla, mutta heidän rakennelmansa olivat enimmäkseen puusta. Rakennuksessa on myös tätä vanhempaa kelttiläistä osaa. 1300 -luvulla valmistui pääosa linnan kivimassasta paikallista punahiekkakiveä käyttäen. Linnoitus oli kirkon käytössä aina 1700 -luvulle saakka.
Kun kuninkaan sotilaat illan pimenetessä kerääntyivät suureen linnatupaan, he näkivät suurikokoisen, pörheäturkkisen ja kiharakarvaisen spanielin. Outo eläin ilmestyi huoneeseen juuri kun huoneen kynttilät sytyttettiin ja asettui makaamaan takkatulen lämpöön. Koira ei koskaan tervehtinyt vaan makasi tyytyväisenä omissa oloissaan.
Sotilaat tottuivat pian sen läsnäoloon.
Kenen koira se oli?
Mistä se oli tullut? Kukaan ei tiennyt.
Sen kuultiin kulkevan pitkin linnan käytäviä. Selvästi se piti linnaa kotinaan. Mutta kukaan ei koskaan tohtinut ottaa selvää minne se meni, kun se lähti sotilaiden huoneesta.
Kerran nuori sotilas, humalaan itsensä juonut, uhosi selvittävänsä asian. Hän lähti, tovereidensa vastusteluista huolimatta, viemään portin avaimia komentajalle ja samalla, niin hän sanoi, aikoi ottaa selvää oliko koira itse piru.
Kun nuorukainen oli mennyt, kuulivat tupaan jääneet sotilaat hirvittävää huutoa ja mekkalaa kaukaa kivisiltä käytäviltä.
Pian sotilas palasi, vaikuttaen nyt täysin selvinneeltä. Hän ei puhunut mitään, eikä kukaan, sotilaita kun olivat, viitsinyt kyselläkään. Kuitenkin, kolmen päivän päästä tapauksesta nuorukainen kuoli ”ilmeisesti tuskien ja kauhun täyttämänä”. Niin kerrotaan.
Ja tuon jälkeen Peel-Castlen spanielia ei koskaan enää nähty.
Kertomus Mannin kummittelevasta koirasta on peräsin George Waldronin Mann -historiikista ”The history and description of the Isle of Man”, jonka ensilaitos ilmestyi vuonna 1726.
Waldron kirjoittaa:
”Tämä tapahtui [jotakuinkin] kuusikymmentä vuotta sitten ja olen kuullut tarinan useilta, mutta erityisesti eräältä vanhalta sotilaalta, joka sanoi nähneensä [linnan mustan spanielin] useammin kuin hänen päässään on hiuksia…”
Myös Skotlannin kansalliskirjailija Sir Walter Scott on julkaissut runoelman samasta vaikuttavasta aiheesta noin sata vuotta Waldronia myöhemmin.
Mannin spanieli elää legendoissa yhä. Nimittäin, kelttien vanhoja kummittelevia koiria kutsutaan mauthe doogeiksi ja nimitys on nimenomaan mansaarelainen – eli manksilainen muunnos sanoista ”moddey dhoo”. Irlanninkielessä ”madadh” tarkoittaa koiraa. Ja vaikka mauthe doogilla tarkoitetaan yleisesti haamukoiraa tai kuolemankoiraa, sanatarkasti se kääntyy ”koira koira” (ja on siten tautologia).
"Newfoundlandin spanieli" 1800-1900 -luvun taitteesta. Newfoundlandinkoiria, samoin kuin labradoreja, pidettiin yleisesti spanieleiden heimoon kuuluvina rotuina. Kuvan koiran nimi on "Wolf of Badenoc" ja palkittiin näyttelyissä mm. muotovalio -tittelillä. Kuva on C. H. Lanen kirjasta "All about Dogs", joka ilmestyi vuonna 1901.
Toinen, edellistä vanhempi mustaan spanieliin liittyvä historia tunnetaan nimellä Agrippan musta spanieli ja on kotoisin mantereen puolelta.
Saksalainen Heinrich Cornelius Agrippa von Nettesheim (1486 – 1535) oli kirjailija, alkemisti, teologi ja astrologi ja hänen tiedettiin pitävän koirista: hänellä oli kaksi mustaa spanielia, Monsieur -uros sekä narttu nimeltä Mamselle.
Oppineisuutensa ansiosta Agrippa toimi myös asianajajana, kerran eräälle noituudesta syytetylle naiselle. Tämä selvisi syytteestä ja on luultavaa, että ilman Cornelius Agrippan apua hän olisi joutunut teloitettavaksi.
Mutta oppineisuudessa ja itsenäisyydessä piili Agrippan onnettomuus.
Kirkko ei pitänyt siitä, että kukaan ulkopuolinen sekaantui inkvisitioon ja kykeni argumenteillaan voittamaan paavin arvovaltaiset edustajat. Siispä Agrippa julistettiin loppuelämäkseen harhaoppiseksi.
Mustamaalaus tuntui pahenevan kuoleman jälkeen. Silloin piispa nimittäin julkaisi kirjeen, jossa julisti Agrippan pitäneen ”suurta mustaa narttukoiraa naisystävänään”. Piispan mukaan koiralla oli kaulassaan ”taikavoimainen panta, jossa oli salakirjoitusta” ja että ”se isäntänsä kuoleman jälkeen tuli niin onnettomaksi että hukuttautui jokeen”.
Kirkon renessanssiaikaista mahtia kuvaa se, miten paavin kirje otettiin faktana. Niin Agrippan ja mustan koiran legenda sai uusia muotoja, kun sana kiersi pitäjästä toiseen ja vuodet kuluivat.
Musta spanieli - The Black Spaniel. Cassell'n teoksesta, julkaistu vuonna 1881.
Agrippa, mustat koirat ja kirkon kirous sekoittuivat toiseen, samana aikana eläneen metafyysikko Johannes Faustuksen legendaan. Tälläkin oli koira, jonka kanssa hän kulki ratsain pitkin Saksanmaata töiden perässä. Koirasta kerrottiin, että se toisinaan muuttui palvelijaksi. Teologi Johan Gast mainitsee vuoden 1548 kirjoituksessaan tavanneensa Faustin ja että tämä toi Gastin kokille tuntemattoman kanalinnun. Vaikuttaa siltä, että Faustin koira oli ilmeisen hyvin opetettu. Ehkä se osasi kantaa isäntänsä tavaroita, seisoa riistalinnuille ja noutaa niitä. Sellaiset koirat olivat 1400- 1500 -luvuilla harvinaisia ja kalliita. Sellaista koiraa varmaan kadehdittiin ja pidettiin ”noiduttuna”.
Näissä tarinoissa on surullista se, että keski- ja renesanssiajalla moni suuri eläintenystävä ja -tuntija tuomittiin noitana. Katsottiin, että liika veljeily lintujen, kissojen tai koiraeläinten kanssa ja etenkin kyky kommunikoida niiden kanssa oli ”paholaisesta”. Monet monituiset lemmikit kuolivat omistajansa kanssa kidutuksissa ja rovioilla.
Saksalaiset Faustus -tarinat, jotka kertovat ihmisen heikkoudesta ja pahuudesta ovat kulkeutuneet meidän päiviimme asti etenkin Goethen eeppisen Faust -runoelman mukana. Sen ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1808.
Mutta aiheesta on sävelletty myös ooppera.
Thomas Mannilla on niinikään oma versionsa aiheesta. Päähenkilön lemmikki on niissä muuttunut Mefistofeles’ksi – itse saatanaksi mustan puudelin tai vesikoiran asussa. Mannin teos ilmestyi 1947.
Thomas Mannin nimi muistuttaa meitä Man -saaresta, josta tarinamme alkoi. Mistä lienee tuo saksalainen nimensä saanut.
Ludwig XV:n hovimaalari Jean Baptiste Oudry maalasi useita kuninkaan koiria. Tässä ajokoira Misse ja musta vesikoira Luttine. Maalaus valmistui vuonna 1729.
Mitä Sinä ajattelet kummittelevien ja noiduttujen koirien tarinoista? Onko niille luonnonmukaista selitystä?
Tiedätkö muita outoja koiratarinoita?
Onko Suomessa tavattu sellaisia?