Videon on kuvannut Hans von der Gans , alias H. Heinonen.

Koiran leikki on samanlaista kuin kissan pelehtiminen, koska se on sellaisenaan palvellut kehityshistoriallisesti molempia lajeja. Leikki on fyysistä ja henkistä harjoitusta tulevia ruuanhankintakoitoksia varten.

Kissa- ja koiraeläimet kuuluvat Carnivora – lahkoon eli petoihin.
Niin kissojen kuin koirienkin kehitys on kulkenut miljoonien vuosien ajan hyvin samaan suuntaan, samoista ympäristötekijöistä riippuen. Mirreillä ja musteilla onkin yhteinen kantamuoto kaukana, kaukana menneisyydessä. Jo tuolloin ne arvatenkin leikkivät aika paljon esimerkkikoiramme tapaan.

Olen aiemmin kirjoittanut ketuista ja esittänyt, että kettu on tavallansa koiran ja kissan “välimuoto” ( ks. http://peninkulmilla.wordpress.com/2010/02/06/loki-no-4-topi-ja-tessu-villit-koiraelaimet-osa-i/#more-68). Amerikan mantereella elävä harmaakettu jopa kipeää puissa. Lisäksi esimerkiksi punaketulla on samanlaiset pimeänäkösilmät kuin kissoilla.
Mutta kettu, kaikesta huolimatta kuuluu selkeästi koiraeläimiin – siis heimoon canidae (suom. koiramaiset).

Se, että sanon ketun olevan koiran ja kissan eräänlainen “välimuoto”, ei ehkä ole kovin tieteellistä puhetta. Kehitys kun ei ole kulkenut lineaarisesti tai edes loogisesti (!), vaan sitä on tapahtunut yhtälailla runsaasti vertikaalisti, päällekkäin ja lomittain.

Nykymuotoisten petoeläinten kehittyminen tapahtui pitkän ajanjakson kuluessa, 54 – 26 miljoonaa vuotta sitten.
Sen ajan pedot – ja siis myös aikamme pihvin- ja purinanpurijoiden esivanhemmat olivat todennäköisesti pieniä, näädän ja ketun kokoisia eläimiä jotka viihtyivät metsäseuduilla, kiipeilivät puissa – ja joilla oli raateluhampaat. Tälle porukalle on annettu nimi Miacoidea. Ne kukoistivat jo 50-60 miljoonaa vuotta sitten (jos joku tietää hyvän suomennoksen, kertokoon!).

Noita Miacoidea -yläheimon kauan sitten kadonneita lajeja ja yksilöitä voimme hyvällä syyllä kutsua koirien ja kissojen yhteisiksi alkumuodoiksi! Mutta samalla ne ovat hylkeiden, karhujen ja näätäeläinten yhteisiä alkumuotoja. Siispä ystäväni havainto, että uiva labradorinkoira näyttää hylkeeltä, pitää varsin hyvin paikkansa!

Kaikkien petojen esivanhempi, eräs Miasis -suvun yksilö (toki taiteilijan näkemyksenä) - tässä lajin kessleri edustaja, fossiilin löytäjän mukaan nimetty.

Samoihin aikoihin – tai hieman edellistä myöhemmin – kissat ja koirat alkoivat muotoutua ikiomiksi ryhmikseen. Se tapahtui noin 40–50 miljoonaa vuotta sitten. Koirat laskeutuivat puusta maahan, mutta kissat yhä metsästivät siellä – ja pitivät puut turvapaikkoinaan koirien heimoa vastaan.
Ensimmäinen tuntemamme, selkeä koiraeläin oli laji Hesperocyon.

Ja siitä saakka… kissat ja koirat ovat kilpailleet samoista rajallisista resursseista – toisinaan toisiaan vältellen, toisinaan toisiaan sietäen. Toisinaan toisistaan hyötyen. Ja niin kehittäneet ainutlaatuisen tyylinsä niin fyysisten kykyjen, elintapojen kuin ulkomuodonkin suhteen. Ja siten löytäneet oman ja hyvin perustellun ekologisen lokeronsa.

Sitä vastoin, kesykoiran ekologinen lokero on vain ja ainoastaan ihmisen luona.

Turrea ei ole ilman ihmistä. Yksinäinen Peni katoaisi pian takaisin metsiin ja viidakkoon. Tästä esimerkkinä Australian dingo – villiintynyt kesykoira.

Penimme alkoi erkaannuttua sudesta, villikoirasta 50 000 – 100 000 vuotta sitten. Tämä erillistyminen on suuresti kiihtynyt modernina aikana ja ollut huimaa viimeiset sata vuotta. Siitä huolimatta koiriemme kaikki oleminen on yhä identtistä susien olemisen kanssa. Hallin hassuimmatkin tekemiset voidaan perustella susien tarkoituksenmukaisilla kyvyillä ja motiiveilla.

Koirilla (ja kissoilla) on ihmistä pidempi historia.

Canis -suku eli varsinaiset koirat ovat olleet olemassa jo noin 6 miljoonaa vuotta. Ja nykyinen Euraasian villikoiramme – Canis lupuskin on jo noin 800 000 vuotta vanha laji.
Ja vertailun vuoksi: ihmisen Homo -heimon ikä on sama kuin koirien heimon, noin 6 miljoonaa vuotta. Mutta nykyihmisen, Homo sapiensin laji-ikä on korkeintaan noin 250 000 vuotta. 

Lähteitä:

http://www.tunturisusi.com/evoluutio.htm

(Aura Koiviston selkeää yhteenvetoa aihettamme sivuten:)
http://www.pohjalainen.fi/arki-ja-el%C3%A4m%C3%A4/naatalaisten-sukupuu-1.202529

http://en.wikipedia.org/wiki/Miacoidea

http://prehistoricanimal.blogspot.com/2009/08/miacis.html

(Koirien evoluutiosta & lajeista Pohjois-Amerikan näkökulmasta:)
http://hal_macgregor.tripod.com/kennel/wolves.html

Vastikään voimaan tullut, koirien pääsyä ravitsemusliikkeisiin koskeva uusi laki on jo ehtinyt aiheuttaa paitsi ilonsekaista hämmästystä, myös epäilevää murinaa.

Silti, uutta käytäntöä ei ole vielä päässyt edes kunnolla testaamaan. Ravintoloiden, kahviloiden, baarien sun muiden kuppiloiden ja kokoontumispaikkojen omistajat eivät ole ehtineet selvittää kantaansa itselleen saatikka muille. Toivotaan, että asia alkaa pikkuhiljaa korjaantua. Facebookiin on äsken perustettu ryhmä, joka seuraa ja päivittää tilannetta taajaan. Sinäkin voit ilmiantaa sinne koiraystävällisen ravitsemusliikkeen:

http://www.facebook.com/#!/groups/215092795244773/

Englanninpointteri kahvilassa Korsikalla eteläisessä Euroopassa.

Seuraavaksi julkaisen niitä epäilyksen sävyttämiä lausumia, joita monet koiranomistajat ja alan vakavat harrastajat ovat päästäneet suustaan kuullessaan historiallisesta lakimuutoksesta.

Tuo, että kapakkaan pääsee dogin kanssa on ihan hyvä asia teoriassa , mutta siinä on kyllä se, että jos asiakkaista yksikin allergikko, niin se joka vastaa koirasta joutuu doginsa kanssa samantien poistumaan. Tosi ärsyttäävää olis jos esimerkiksi just olis pitkän odottelun jälkeen saanut Jägermeisterinsa tuotua omaan pöytään ja samantien tulis lähtö.
Ja  sitten mun miellestäni olis aika ärsyttävää jos olis jossakin kippaamassa ja viereen tulis joku helvetin räksyttäjä.

- Koiranomistaja, mies, 50

Opas- ja muiden apulaiskoirien kanssa kulkeville uusi laki kaikessa totaalisessa selkeydessään on varmasti tervetullut. Lähde: chienguide.org

Ja toinen kommentti:

Hmm… Tuota, se on aika kaksipiippuinen juttu. Että miten ne koirat osaa siellä olla…

- Koiranomistaja, nainen, 60

Paikallislehti Turkulainen teki juttua aiheesta ja haastatteli sitä varten useaa koiraharrastajaa. Kommentointi oli samansuuntaista kuin edellä - sanallasanoen negatiivissävytteistä ja jopa tyrmäävää.
Näin panee aiheesta menemään noutajajärjestö Auran Nuuskujen puheenjohtaja:

– Minua ehkä häiritsisi, jos ravintolassa olisi koiria. Enkä tiedä mitä mieltä koira olisi siitä, että se tuotaisiin ravintolaan. Jos koiraihminen ei ymmärrä että ravintola ei ole koiran paikka, niin se on hänen ongelmansa – - -

Muuan toinen haastatelluista, Turun Käyttökoirakerhon puheenjohtaja, myöntää sentään luontaisen uteliaisuutensa:

– Eivät koirat minua häiritse, sillä kotonakin on viisi koiraa, joten olen kyllä tottunut syömään vaikka ne ovatkin läsnä. Mielenkiinnosta voisin mennä katsomaan, miten homma ravintolassa käytännössä toimii.

Lue koko juttu täältä: http://www.turkulainen.fi/artikkeli/88356-koiraharrastajat-eivat-halua-nuuskua-ravintolaseuraksi

P.S. Helsinkiläinen All Fur Dogz -koiratarvike- ja palveluliike järjesti syksyn 2011 kansallisena ravintolapäivänä yhteisbrunssin kaikille halukkaille (ja siis myös koirille). Myyjä kertoi minulle onnellisena miten miellyttävä, hauska ja lämminhenkinen tilaisuus oli. Jo keväällä on luvassa ehkä lisää.

Olin kuullut minäkin huhupuheita asiasta. Niinpä kirjoitin kyselyn Elintarvikevirastoon Eviraan, joka yhdessä poliittisten elimien kanssa vastaa alan kysymyksistä ja sovelluksista maassamme. Sain viraston virkamiehes Pirjo Korpelalta vastauksen päiväyksellä 29.12.2012. Laitan sen tähän sellaisenaan kaikkien ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi.
Kiitos erittäin nopeasta ja selkeästä vastauksesta, Pirjo!

Hei, 
Huhupuheet ovat totta.
Alla ensi vuoden alusta voimaan tulevan elintarvikehuoneistoasetuksen 1367/2011 18 §, joka kertoo, että jatkossa lemmikit saa tuoda mukaan elintarvikehuoneiston tarjoilutiloihin. Kuitenkin baarin, kahvilan ja ravintolan pitäjä saa päättää, salliiko hän lemmikit tiloissaan.

Maa- ja metsätalousministeriön asetus ilmoitettujen elintarvikehuoneistojen elintarvikehygieniasta
Annettu Helsingissä 20 päivänä joulukuuta 2011

18 §Eläinten pääsy elintarvikehuoneistoon

Näkövammaisten opaskoirat, liikuntavammaisten avustajakoirat sekä kuulovammaisten kuulokoirat saa tuoda elintarvikehuoneiston asiakastiloihin.

Lemmikkieläimiä saa toimijan suostumuksella tuoda elintarvikehuoneiston tarjoilutiloihin. Tällaisesta suostumuksesta on ilmoitettava asiakkaille tarjoilutilan sisäänkäynnin yhteydessä.

Uskomatonta mutta totta.
Suomen viranomaiset osaavat sittenkin hellittää nipottamista asioissa, joissa nipotus ei ole tarpeellinen.

Nyt sitten kouluttamaan koiraa sivistyneille urbaaneille tavoille.
Nyt kun ravintoloissa ei enää tupakoida, niin sinne viitsii koirankin kanssa mennä. Kiitos tästä heille, jotka ovat asiaan vaikuttaneet! Eipä tarvitse enää tuntea itseään rikolliseksi lymyillessään oman kylän ravitsemusliikkeessä sattunnaisen tarjoilijan suvaitsevalla suostumuksella. 

Lue Peninkulman aiemmat jutut koirakahviloista, ne löytyvät lokin omalla search -toiminnolla. Löytyvät myös guuglettamalla hakusanat. Lokin kahvila-artikkeleiden keskusteluosioista löytyy myös jotain tietoa siitä, miten allergialääkärit ja  -asiantuntijat suhtautuvat asiaan periaatteessa (tai ks. Kansallinen allergiaohjelma  http://www.filha.fi/suomi/toiminta/kotimainen/kansallinen_allergiaohjelma_2008/)

Varmasti suuri osa ravintoloista suojelee allergisia asiakkaitaan tavalla ja toisella. Ihan varmasti mahdumme kaikki mukavasti Suomenmaan ravintoloihin, pizzerioihin, kahviloihin, pasterioihin, kuppiloihin ja baareihin, pihvipaikkoihin… tuota, tässähän tuli jo nälkä.

Harriet M. Bennettin (1828 - 1889) työ "The Yule Log". Erityisesti lapset osallistuivat perinteisen jouluhalon haentaan. Suomessa jouluhalko yleisemmin leivotaan. Perinne on tullut meille lännestä, lähinnä Englannista ja USA:sta. Jouluhalosta leivotaan mahdollisimman paljon esikuvansa, vanhan ja aikaa nähneen tammipuun näköinen karahka.

Onpa hienoa, että meillä pohjoismaissa on joulu ainainen! Anglosaksinen maailmanosa kun on menneinä vuosisatoina vaihtanut talvikauden suuren juhlan nimen kristusmessuksi (Christmas tai Xmas). Niin Englannissa kuin suurimmassa osassa Saksaa tämä kehitys tapahtui 1000 ja 1100 – luvuista lähtien.
Mutta me suomalaiset olemme pitäneet sanamme – ja myös virolaiset, karjalaiset ja saamelaiset ovat sen pitäneet. Pohjoissaameksi joulu on muuten juovllat - joka äänty melkein kuin juhla.

Rakas joulumme on vanha sana, jonka tunsi myös kielemme isä, 1500 -luvulla elänyt Mikael Agricola.
Joulu -sana juontaa muinaisnorjan jol -sanasta ja vanhojen germaanien geol, geohol ja jewhla -sanoista. Sieltä se on siirtynyt myös ranskankieleen (jolie, sievä; iloinen)  ja nykyenglantiin (jolly, hilpeä).
Sana on sama, mutta merkitys hieman muuttunut. Mutta niin on suomenkielessäkin käynyt. Joulu -sana nimittäin tuli meille ensin muodossa juhla. Karjalan kielessä ”juhliminen” tarkoittaa iloista hälinää. 

Vanhanorjaa, tuota muinaisskandinaavista kieltä käytettiin 800–1300-lukujen paikkeilla pohjoimaissa ja muilla viikinkien asuttamilla alueilla Islannissa ja Britteinsaarilla - sekä joissain itäisemmän Euroopan osissa.
Mutta mistä sen jol -sana alunperin juontuu, on unohtunut kauan sitten. Kukaan sanaseppo ei ole esittänyt sen alkuperästä voitokasta teoriaa. Silti on silmiinpistävää, että pohjoissaameksi pyörä on juvla, ruotsiksi hjul. Joulu -sana voi siten varsin hyvin tarkoittaa aurinkoa ja ajan pyörähdystä, vuoden sulkeutumista ja auringon uuden tulemisen alkua. Karjalankielen juhla sisältää piirileikissäkin syntyvän elämöinnin.
Ainakaan minulle ei jää epäilystä siitä, että joulu -sana on ikivanha ja viittaa tavalla ja toisellakin keskitalvella nukkuvaan aurinkoon, jota sitten koetetaan herätellä kaikin palveluin ja keinoin.

Ehkä nämä fragmenttiset huomioni joulu -sanan etymologiasta riittävät tällä kertaa viittomaan teitä kauas talvijuhlan historiaan.
Ja niistä lisää seuraavissa kappaleissa – ja kuvissa.

Jouluhalon eli massiivisen puunrungon tuominen sisään on railakas ja juhlava tapahtuma. Tapa on säilynyt Englannissa nykyaikaan. Missä ei ole takkaa, jouluhalko leivotaan. Kuvassa esitellään 1800 -luvun jälkipuoliskon joulunviettoa. Kuva on englantilaisen Henry Marriot Paget'n (1856 - 1936) käsialaa.

Joulua vietettiin kauan ennen kristinuskon valtakautta.
Kristillinen joulutraditio on hallinnut Pohjoismaissa ehkä korkeintaan 800 vuotta. Silloinkaan se ei satoihin vuosiin pystynyt ulottamaan täydellistä pakkovaltaansa kaikkiin maanosiin taikka väestöryhmiin. Varsinkaan kirkko ei pystynyt eliminoimaan syväänjuurtuneita tapoja. Tonttuja, manan majoille muuttaneita sieluja ja omia jumalia ruokittiin ja muistettiin – ja muistetaan yhä!
Esimerkiksi, l

intujen talviruokinta pohjautuu osin ikivanhaan viljelykultturiseen tapaan, osin sielunvaellus -uskomukseen. Kun viet linnuille lyhteen, etkö vavihkaa samaistu lintuun? Eikö empatiakykysi kerro Sinulle hiljaa, että voisit itsekin olla tuo paleleva, nälkäinen lintu? Siksi haluatkin tehdä olon mukavaksi ja tarjota pienelle siivekäälle ystävälle apetta. Jouluaikaan me olemme kaikki yhtä.
Jumalien tai muiden näkymättömien palvonnassa ei paljaimmillaan ole muusta kysymys kuin samaistumisesta ja toiseuden, toisen elämän kunnioittamisesta. Palvonnan tapoja toki on monia, joista joululyhde on yksi kauneimmista. Vaikea ymmärtää, miksi kirkko on yrittänyt niin sitkeästi kitkeä tällaiset tavat pois.

Kansanomaista englantilaisen yulen eli joulun viettoa 1800 -luvun puolivälin tapaan. Kuva on peräisin amerikkalaisesta Harper's Magazine -lehdestä vuodelta 1871.

Alunperin joululla tarkoitettiin keskitalven kautta.
Pohjoisen pallonpuoliskon asukas sen tietää: pitkä talvikausi alkaa heti marraskuussa ja jatkuu hyvin tammikuulle. Ammoisina aikoina joulu ei ollut juhlan tai kestin nimi kuten nykyään. Keskitalven juhlaa kustsuttiin kekriksi ja ortodoksiessa Karjalassa myös roštuo- eli rastava -nimellä. Rastava, “synnyttää”, on laina venäjästä, ja sillä on kristillinen sisältö:

Roštuo nouštuo, äijäpäivä päivän nouštuo, petrumpäivä šilmiem peštyö. Roštuon huomenešša šyötih kaikkie, mitä oli kellä: šulttšinat, kalitat, kakkarat sreäpittih (= leivottiin) – šiitä še šoatto i rosvetsie (ts. kova syöminen saattoi panna vatsan ”ruvelle”).

Ehta joulupukki ja karnevalistinen nuutti - tiernapoika kulkue traditionaalisella kerjäysmatkallaan joulunaikaan vuonna 1917. Kuvasta löytää niin kansanuskonnollisia kuin kristillisiä osatekijöitä. Analyyttisesti ottaen, kansanomainen suomalainen joulu ei ole kristillisen tradition mukainen. Siksi siitä tuleekin puhua synkretistisenä juhlana.

On perästi kummallista, että Suomessa joulu usein leimataan pelkästään erään lähi-itäisen Jeesuksen syntymäjuhlaksi. Tosiasiassa juhlamme on aimo sekoitus arkaaisia keskitalven juhlatraditioita, vanhoja kansanuskontojen ilmentymisiä ja Lähi-Idästä tuodun kristinuskon kuvia – sekä suurta kaupallista huminaa. Uskon myös, että enemmistö suomalaisista kokee joulun ei -kristilliset piirteet niiksi tärkeimmiksi. Vai miksi sitten joulukirkko, jouluvirret ja kotihartaudet eivät suurta yleisöä kiinnosta? 

Tärkeitä vanhasuomalaisia eli rahvaanomaisia jouluperinteitä ovat joululyhteen ripustaminen ja pikkulintujen ruokkiminen, joulupukki ja tontut ja olkikoristeiden valmistus ja ripustus. Ja toki harras ruokien valmistus, korea tarjollepano ja itse syöminen. Varastoidut satokauden eväät alkoivat talven tullessa jo paheta ja huveta. Niinpä keskitalven hetket olivat viimeisiä aikoja nauttia niistä ja mässätä yllinkyllin. Kekrin jälkeen onkin tulossa Nuutin päivä (13.1.) ja siitä alkavat arkiset “härkäviikot ja reikäleivät”, hidas lähtölaskenta kevääseen. Niukkoja ja säästäen elettäviä härkäviikkoja jatkuu aina kevätjuhlaan, itäjäiseen (eli pääsiäiseen) saakka.
Suomalaisen joulukauden kalenteri löytyy täältä: http://www.finlit.fi/tietopalvelu/juhlat/joulu/kausi.htm

Ruotsissa kirkko vastusti lintujen talviruokintatapaa syyttäen sitä epäkristilliseksi. Kaupungistumisen myötä tapa alkoi Suomessakin unohtua, kunnes 1900 -luvun taitteessa tietyt aikakauslehdet ja hyväntekeväisyysjärjestöt elvyttivät perinteen.

Arkaaisessa Suomessa lokakuun mentyä raskaat ulkotyöt lopetettiin. Vuoden päättöä kohti oleiltiin enemmän sisällä. Muutamat elukat hoidettiin suojissaan; tuvassa kehrättiin ja kudottiin ahkerasti villoista, hampuista ja pellavista lankaa, liinoja ja kankaita - mitä lyhyeltä päivänsilmältä nähtiin. Juhlaruokien valmistus vei julmetusti aikaa ja se piti aloittaa ajoissa jo lokakuussa. Ja sitten oli vielä tuvan siivous ja tuikitärkeä nokeentuneiden seinien pesu. Ja tietenkin joulupyykki.

Viimeisen parinsadan vuoden aikana joulu on kummasti lyhentynyt.
1770 -luvulle asti maassamme vietettiin neljää joulupäivää, kunnes niiden katsottiin laiskistavan työväkeä liikaa.
Maamme luterilainen kirkko on sitemmin ottanut neljä joulupäivää takaisin kalenteriinsa, mutta onko sillä juurikaan merkitystä, kun traditio ei enää muussa perinteessä näy eivätkä tunnu. Monen mielestä joulu loppuukin tapaniin.

Surullisinta lienee se, että joulu on muuttunut umpikaupalliseksi juhlaksi. Onko Sinulla varaa ostaa joulu - ja millainen? Paljonko rahaa jouluun pannaan tänä vuonna, kysyy valtakunnan päivälehti. Kaupallisuus koettaa nyt omia joulun – aivan kuin kirkko aikanaan.

Kun muovilla päällystetyt lahjapaperit on revitty pois, ja tyhjät eineslaatikot ja muu roska kannettu ulos jätesäiliöön, on joulu ohi. Vaikkei se olekaan - perinteemme mukaisesti joulu päättyy vasta 13. tammikuuta:

Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti poies viepi.

Institutionaalinen kristitty kirkkokunta on tuhannen vuoden ajan yrittänyt nimetä joulun kokonaan itselleen. Juuriamme nyt hieman tutkisteltuamme huomaamme, ettei siihen ole perusteita. Asian tunnustamisesta on sellaistakin hyötyä, että nyt voimme kertoa muu-uskoisille kansalaisille suomalaisen joulun olevan vanha kansanperinteellinen keskitalven juhla eikä sitä siksi ole mitään syytä hyljeksiä. Joulu pysyköön jouluna niin kouluissa kuin kalentereissakin. Sanan voidaan yksinkertaisimmillaan katsoa tarkoittavan juhlaa. Ainakaan se ei sisällä mitään kristillisiä merkityksiä, niinkuin englannin- ja saksankieliset joulu -sanat tekevät.
Ei ihme, että oikea joulupukki asuu Suomessa ja että tontut ovat alvariinsa liikkeellä jo marraskuun hämäsistä alkaen. Olkaamme ylpeitä tästä kaikesta ikiaikaisesta joulukulttuuristamme. 

Ja vielä, nauttikaamme yhä vuoden pimeimmästä ajasta, joka nykyisten valtaisten myrskyjen, vesisateiden ja lumettomuuden ansiosta tuntuu erikoisen synkältä. Ja siksi myös hieman taianomaiselta - kuten oikean joulun kuuluukin. Siellä jossain, paksujen pilvien takana, kuun valaiseman pakkasyön takana on aurinko kiepsahtanut kuperkeikkaa. Sitten se jo nousee viikko viikolta aiemmin ja nukkuu ilta illalta myöhemmin. Pian se on voittava pimeyden.

Lähteitä oikeaan jouluun:
http://www.kirjastot.fi/kysy/arkistohaku/kysymys/?ID=1e124630-261b-46e3-990c-ef53b24f18c6
http://sv.wikipedia.org/wiki/Jul
http://fi.wikipedia.org/wiki/Muinaisnorja
http://www.etymonline.com/index.php?allowed_in_frame=0&search=yule&searchmode=none
http://simnet.is/gardarj/yule1.htm
http://kaino.kotus.fi/cgi-bin/kks/kks_etusivu.cgi

You Tubesta löytyy paljon erilaisia versioita tästä kivasta stygestä.

Tässä yksi hauskimmista:

“Ensimmäisenä joulupäivänä armaani antoi minulle villakoiran koirankoppeineen
Toisena joulupäivänä armaani antoi minulle kaksi santbernhardinkoiraa
Kolmantena joulupäivänä armaani antoi kolme cockerspanielia
Neljäntenä joulupäivänä armaani antoi minulle neljä bassettia
Viidentenä joulupäivänä armaani antoi minulle
viisi kultaistanoutajaa… “

Bongaa laulusta loput rodut.

Aikamoinen lahjasuma, vai mitä!
Kaipa armaalla on sitten varaa lahjoittaa kullalleen myös muutama koiranhoitaja?

 Hau!

Kuva: Ian Tyas

Omasta mielestäni rottweilerin karjakoirahistoria on enimmäkseen romantisointia suoraan yleisön piikkiin. Mutta niin on laita monen, monen muunkin rodun historian kanssa. Tämän blogin yksi tarkoitus onkin yrittää löytää totuutta tarinoiden takaa.

Kuinka sitten karjakoiran työ rotikalta käy?
Entä tunnetko Sinä karjapaimenen lahjoja omaavaa rottweileria?

Seuraava video on Youtubessa, ja on alkuperältään Uus-Seelantilainen. Ainakin koiralla on kharismaa, kun naudat seuraavat sitä innokkaasti…!

Weimerinseisoja Berliini Cityssä. Vapaana vai irrallaan? Normaalia vai hälyyttävää, Sinusta?

Eräs eteläisen Helsingin poliisiviranomainen kirjoitti viime talvena paikallislehteen hienon kolumnin nimeltä Koiran takki. Siinä hän irvaili koirien nykyistä pukumuotia – ja pakkoa ja huomautti, että kun naru kaulassa kulkeminen on jo koiralle nöyryytys, kuinka ikävää täytyykään niille olla takin kantaminen.
Lopullisen sivistyneisyytensä pollari osoitti kehaisemalla Veikko Huovisen vanhaa klasikkokirjaa Kylän koirat.
Olin vakuuttunut. Että tinanapeissakin löytyy tyyppejä, jotka ovat olleet merta edempänä – muutakin tekemässä kuin kalassa tai tahkoa kiertämässä.

Koira kaupassa ei ole ongelma ainakaan Grenoblessa, Ranskassa.

On tunnettua, että lähialueillamme, esimerkiksi pohjoisessa Saksassa koirat kulkevat monin paikoin vapaina. Ne osaavat seurata omistajaansa ilman kaulanarua. Ne tottelevat puhetta ja niitä on helppo ohjata.

Nämä koirat ovat todellisia sosiaalistumisen mestareita – kuten kaikki suurkaupunkilaiset ikään.

Mites Suomen koirat? Lienevätkö pattipäisiä tappelupukareita ja ohikulkijoita kyräileviä ja pureskelevia rakkeja? Juoksisivatko tielle ja saisivat pyhän liikenteen sekoamaan?
Vai osaisivatko kulkea ihan itse, kuten alakuvan koira Ranskan Grenoblesta?

Kun kävellään koirani kanssa noin, joskus joku lapsi huutaa vanhemmalleen:

- Katso äiti / isä! Tuo koira kävelee… öö…hmmm [lapsi hakee sanaa, sitten riemastuneena]  … ihan itse !

Koira vapaana. Suomalaisille kaupunkilaisille monasti järkytys ja kulttuurishokin paikka, vaikka vielä 40-50 vuotta sitten lähes kaikissa Suomen kaupungeissa koirat kulkivat lähes miten mielivät.

Koirasta säädetään Finlexin pykälä 51 § seuraavasti:

Maaliskuun 1. päivästä elokuun 19. päivään koira on pidettävä kytkettynä tai siten, että se on välittömästi kytkettävissä.
Säädös ei koske 5 kuukautta nuorempaa koiraa.
Metsästyslain 53 §:n 1. momentissa sanotaan lisäksi, että ilman maanomistajan tai metsästysoikeuden haltijan lupaa koiraa ei saa pitää irti toisen alueella. Ja tämä koskee siis kaikkia vuoden päiviä.
Mutta kaupungissa luulisi olevan vähän toisin ja enemmän henkistä tilaa. Suoraan sanottuna tuskin mikään on paskamaisempaa kuin kulkea koiran kanssa kaikessa rauhassa erämaassa ja kohdata siellä yks’kaks’ ihminen, joka alkaa nakuttaa koiran kiinni pitämisestä. Silloin alkaa ahdistaa niin, että tekee melkein mieli ripustaa naru omaankin kaulaa. Onko meillä todella niin ahdasta? Ovatko Suomen vapaana kulkevat koirat uhka riistakannalle? Sotkevatko vapaat koirat maamme paskaansa?

Vai hei, kuka täällä sotkee ja tuhoaa luontoa? Ettei olisi sittenkin itse ihminen, ihan suoraan itsenään! 

Mutta takaisin kaupunkiin, jonka luonto on jo pitkälti tuhottu, tai ainakin karsittu, kesytetty ja valjastettu ja rakennettu uudelleen eli keinotekoistettu.
Jos kuljet vaikkapa Berliinissä narussa olevan koirasi kanssa, Sinulta saatetaan kysyä, että onko koirasi kenties vihainen, kun se on narussa?

Suomessa taas normaalin näköisenä, mutta ilman kaulanarua, toki omistajansa kanssa jolkottavan koiran perään huudellaan eläinsuojeluvalvojista, valitetaan allergiasta (?) ja kovasta koirapelosta (!). Kaikenlaista muutakin kuulee, jos ns. irtokoiran kanssa kaupungissa kulkee. Eräs nuori mies väitti, että tuntee monen monta koiraa, jotka eivät kestäisi sitä, että minun koirani kulkee vapaana ja tulee niitä haistelemaan. No ensinnäkin, koirani ei mene haistelemaan sellaista koiraa, joka pelkää tai on vihainen. Toisekseen, se ei mene haistelemaan ollenkaan, jos toisen koiran omistaja ei halua. Mutta yleensä kahden koiran tapaaminen on vain nautinto kaikille läsnäolijoille. Kolmanneksi, väitän ja voin myös todistaa, että tunnen kaikki kotikyläni 300 koiraa ja tiedän pääpiirteittäin niiden sukupuolen, luonteenlaadun, perusterveyden, jopa juoksuajat. Tunnen myös koirien ihmiset. Ja luulen, että jos olisimme koirani kanssa kulkeneet eristyksissä naru välillämme toisemme sitoen, en tuntisi kylän koiria niin hyvin kuin nyt. Olemme menneet tervehtimään, olemme saaneet ystäviä, enemmän kuin koskaan uskoinkaan. 

Pelko siis pois, ihmiset. Koirat ovat läpensä sosiaalisia eläimiä, aivan kuten mekin. Ne kaipaavat kaltaistensa seuraa, toistensa tuoksuja, eleitä, katseita, kosketusta, teerenpeliä ja leikkimistä. Koirat ymmärtävät koiria, toistensa eleitä, katseita, kieltä. 
Eivät koirat toisistaan hajoa! Eivät koirat toisiaan pelkää!
Päinvastoin.

Jos omistaja ei kestä tätä koiramaista totuutta, miksi edes pitää koiraa, jos ei ymmärrä sen perusolemusta?

Lukekaapa tekin se Veikko Huovisen Kylän Koirat vuodelta 1961. Upea, dokumentaarinen teos kertoo tuosta auvoisesta ajasta, jolloin koira oli vielä vapaa, ei narun päässä vedettävä osaamaton, tahdoton, aivoton lelun kaltainen.

Pariisilainen koira tietää, että kannattaa pysyä jalkakäytävällä. Koira ei ole tyhmä eikä taukki vaan se oppii kaupunkielämisen säännöt, jos ne sille opetetaan. Mutta pelkkä narusta vetäminen ei koiraa opeta, tarvitaan paljon viitseliäisyyttä.

Jaahas.
Tässä sitä taas ollaan, anteeksi pyytelemässä.
Staffi -bullterrier – kuvablogi ilmestyy nyt, pari viikkoa luvatusta myöhässä.
Kiitos ja anteeks’!

Ylinnä on ranskalaisen Jean-Léon Gérômen (1824 – 1904) muotokuva Rochefoucauld-Doudeauvillen herttuasta koirineen. Koira muistuttaa kooltaan ja rakenteeltaan staffordshirenbullterrieriä, vai miltä Sinusta näyttää?

Yorkshiressä syntyneen muotokuvamaalari Stephen Catterson Smith vanhemman (1806-1872) teos "Lady ruokkii bullterrieriä"

Skotlannin oma kynäilijäsankari ja kansalliskirjailija Sir Walter Scott koiransa Campin kanssa. Kaiverrus on James Heathin käsialaa, ja tehty James Saxonin originaalin muotokuvamaalauksen mukaan, vuonna 1810. Lähde: Edinburgh Library and Scotiana.

Mies ja poika bull & terrier -koiran kera. USA, noin 1930.

Staffordshirenterrieri eli "staffi" vuodelta 1910, Englanti. Lähde: midgardkennels.wordpress.com

C. William Flowers: Bull Terrier and Scottish Terrier. Öljytyö vuodelta 1892.

Ja viimeiseksi vähän lisää staffeja niiden luvattujen helmojen hyväilyssä:
kyseessä on erittäin vanha valokuva, joka taannoin huutokaupattiin kansainvälisellä kauppasivustolla.

Staffordshirenterrierin oloinen bull & terrier -koira. Valokuvakortti, päivätty vuodelle 1866.

USA:ssa sikatilat ovat suurempia, niitä on enemmän ja niihin liittyvät ongelmat sen mukaisia. Asiasta on viime aikoina kirjoittanut mm. Jeff Tietz The Rolling Stone -lehdessä. Kuva: doveimage.com.

Elämme demokratiassa. Demokratia on kansanvaltaa. Tämä puolestaan jaetaan kahteen erityyppiseen vallankäyttöön. Toinen niistä on oikeus äänestämällä valtuuttaa toinen henkilö käyttämään valtaa omasta puolesta.

Toinen yhtä painava demokratian vallankäytön osa on oma yhteiskunnallinen toiminta lain, sääntöjen ja normien puitteissa. Toisin sanoen kansalaisaktivismi.
Sen olettaman mukaan emme voi vain odottaa, että “herra / rouva ylhäällä” antaa ja ottaa.

Myös pelkkä viranomaisvalta osoittautuu usein viimeistään lähemmässä tarkastelussa enemmän tai vähemmän kehnoksi. Me suomalaiset olemme tavanneet uskoa asiantuntijoihin. Mutta kuten valtiollisen ministeriötyön, niin byrokratiankin seula vuotaa tai se on väärää kokoa; viisautta tapaa harvemmin, likinäkökin vaivaa ja homma kusee.
Lisäksi niin virkamiesten kuin poliitikkojenkin suuri vaikeus on päätösten teko ilman henkilökohtaisia hyötyintressejä ja kapitaalisia sidoksia.

Kaupunkilaisjärjelläkin lienee ymmärettävissä, ettei yhteisiä asioita voida uskottavasti hoitaa paperinmakuiselta ja ison rahan hajuiselta poliitkko- ja virkamiespohjalta.

Vai miltä Sinusta haisee?

Minä ainakin nostan reilusti hattua esimerkiksi näille aktiiveille, jotka ovat jo vuosien ajan paljastaneet tylyjä asioita nykypäivän tehokkuus – Suomesta.

Oikeutta Eläimille ry:n lisäksi se maamme toinen eläinten hyvinvoinnista välittävä yhdistys Animalia täytti viime vuonna jo 50 vuotta. Kyse ei ole siis mistään pikkutyttöjen puuhastelusta. Ja ainakin jokaisen hesalaisen pitäisi tuntea HESY, jonka perusti yli sata vuotta sitten yksi tärkeimmistä suomalaisen kulttuurin vaikuttajista, Sakari Topelius.

Tuoretta vuoden 2011 sikavideota voi katsoa tästä:

sikalat-2011

Jotenkin samantyyppisiä kuvia kuin nuo sikafarmit olemme saaneet nähdä vanhustenkodeista ja sairaaloista, joissa niissäkin sanelevat monasti vain ja ainoastaan tehokkuustekijät. Mitä se sitten lopulta tarkoittaakin, ja kuka sen sitten laskeekin.

Tämä ei ole sattumaa.

Se on politiikkaa – politiikkaa, jota ovat hoitaneet pitkälti virkamiehet poliitikkojen ja markkinavaikuttajien kanssa. Maatalousyrittäjää on myös kuunneltu – tai paremminkin viljelijän vaikerrusta kapenevista tuloista ja kasvavista investointimääristä.
Tästä on tehty laskelmat, sitten ne päätökset.

Hyvin, hyvin moni on ollut hiljaa.

Markkinamasat ja politiikkapaavot ovat panneet suuhumme sanoja:
kansa kuulema tahtoo halpaa makkaraa.

Äitinikin käytti tuota ilmaisua, mutta hieman toisessa yhteydessä.