Newfoundlandinkoira tuli viralliseksi roduksi pian 1800 -puolivälin jälkeen ja levisi sen jälkeen uskomattoman nopeasti ympäri Pohjois-Amerikkaa. Tässä Albanyn kaupungissa, New Yorkin osavaltiossa vuonna 1903 otetussa kuvassa "nöffi" noutaa haavoitetun lokin. Kuva: Freshwater and Marine Image Bank.
Kun luetaan noutajarotujen historiaa, esimerkiksi tästä ylläpitämästäni Penin kulmilla -blogista, on tärkeä huomata että vanhasta kirjallisuudesta löytyvät Newfoundlandin koira ja newfoundlandinkoira voivat olla eri koiria – tai sitten sama. Sama koskee nimityksiä Labradorin koira, labradorinkoira ja labradorinnoutaja.
Nykyisessä merkityksessään ”newfoundlandinkoira” on tarkoin jalostettu moderni rotu. ”Newfoundlandin koiralla” taas tarkoitetaan kaikkia keskikokoisia tai kookkaita ja vahvarakenteisia työkoiria, jotka olivat kotoisin Newfoundlandin alueelta tai olivat niiden jälkeläisiä.
Työkseen kaikki em. koirat toimivat kotiseuduillaan joko noutajina tai vetojuhtina – ja hyvin usein sekä että. Britteinsaarilla niitä käytettiin noutajina.
Newfoundlandinkoira kantaa lintua, jonka pointteri on osoittanut metsästäjälle. Noutajan ja seisojan yhteiskäyttö metsällä oli suositeltavaa, koska ajan seisojat olivat usein liiankin riistaviettisiä, eteenpäin pyrkiviä ja saattoivat pureskella saalista. Kuva julkaistu englantilaisessa lehdessä vuonna 1868
Eräs suhteellisen hyvin dokumentoitu Newfoundlandin saaren koiratyyppi oli saintjohninkoira (St. John’s Water Dog). Se oli korkeudeltaan usein noin puolimetrinen, koska sen piti mahtua helposti kalastajan jollaan. John oli Newfoundlandin koira, vaan ei newfoundlandinkoira. Ymmärsittehän?
Tämä maatiaisrotu jalostui suoraan yhteisön tarpeisiin paikallisten kalastajaperheiden toimesta ja kukoisti harvakseltaan saaren kaakkois- ja etelärannikolla 1700 -luvulta 1800 -luvulle. Sitten tyyppi alkoi kadota ja koki lopullisen sukupuuton 1970 -1980 -luvuilla. Sen aiheuttivat ei vain koira- ja metsästyslait, vaan myös yhteiskunnan peruuttamattomat rakennemuutokset.
Kuvia ja tietoa tästä koirasta http://en.wikipedia.org/wiki/St._John’s_Water_Dog
Kalastaja jollassa koirineen etäisellä Notre Dame Bay'llä koillis-Newfoundlandissa noin vuonna 1900.
Colonel Peter Hawker, joka tunsi uudet noutajakoirat ja ansaiten osan elantoaan tilaamalla niitä laivoilta sekä kouluttamalla ja myymällä koiria eteenpäin, kirjoittaa vuoden 1834 päiväkirjassaan:
”- – – I then drove to my old rendezvous, Poole, where I was amused to see all my old brother gunners, who were delighted to see “Captain” as they called me – – – did some commissions in salt fish, and attempts about getting a real St. John’s dog – – -“
– Peter Hawker, The Diary, vol I
Ajan englantilaisissa metsästyslehdissä kyseltiin yhtälailla noiden kätevien apureiden perään. On siten aika selvää, että aito saintjohninvesikoira oli paikallinen etelärannikon erikoisuus.
Sen tiesivät kasvattajat ja etsivät koiria näiltä alueilta. Myös kirjailija Richard Wolters kävi myöhemmin koluamassa eteläistä rannikkoa, löytäen viimeiset yksilöt eräältä etäiseltä saarelta (ks. Woltersin teos ”The Labrador Retriever”, 1982).
Onneksi takapajulassa, salmen takana Labradorin niemimaalla koiria tarvittiin vielä kauan. Ne koirat tuskin olivat kehityshistorialtaan ja kaikilta ominaisuuksiltaa aivan samoja kuin eteläinen tyyppi. Tästä lisää hetken päästä.
Villissä pohjolassa, Labradorin rannikoilla, inuittien, husky – koirien ja intiaanien mailla ei eurooppalaisesta lainsäädännöstä ollut niin väliä. Koiria ei verotettu eikä rajoitettu. Joidenkin varhaisista noutajakasvattajista ja heidän edustajistaan on täytynyt ymmärtää tämä ja suunnistaa ei etelään vaan pohjoiseen.
”Labrador” tai ”Labrador dog” -nimillä viitattiin 1800 -luvulla useimmiten suurikokoiseen, vetojuhtatyyppiseen koiraan, jolla oli tai ei ollut noutotaipumusta.
Käsitteellä ”Lesser Labrador” erotettiin siitä pienempi, noutavampi tyyppi.
Pienemmän labradorin erottaminen etelärannikon saintjoihninkoirasta oli mahdotonta. Koirat muistuttivat toisiaan kaikin puolin erittäin paljon. Silti erojakin saattoi löytyä.
Voidaan päätellä, että Labradorin alueen koirien historia ja esivanhemmat poikkeavat yleisesti jonkin verran Newfoundlandin vastaavista. Se taas johtuu paitsi rankoista luonnonoloista, myös alueen runsaasta husky -populaatiosta. Luotettavien ensikäden lähteiden ollessa harvinaisia tai puuttuvan kokonaan, on täydellisen kuvan rakentaminen mahdotonta.
Onneksi jotain voidaan varmasti tietää ja olettaa ja niistä käsin päätellä.
Esimerkiksi voidaan olettaa, että monet Labradorin asukkaiden omistamista, ei varsinaisista husky -koirista kantoivat silti tavalla tai toisella husky -perimää. Siitä taas voimme päätellä, että niin oli myös joidenkin alueelta tuotujen koirien laita.
Me jopa tiedämme, että joillakin Englantiin tuoduilla labradoreilla oli hyvin vahva pohjavilla ja ne pystyivät nostamaan luppakorvansa pystyyn. Ja että niiden häntä ei ollutkaan haluttu saukonhäntä (kuten ”johnilla”), vaan hyvin tuuhea ja kaareutuva.
Itseasiassa meillä on juuri tällaisesta koirasta varhainen kuvakin. Se on nimeltään ”Cora, narttu Labradorista”:
E. Landseerin alkuperäisen öljyvärimaalauksen "Cora - A Labrador Bitch" vuodelta 1823 kopio. Koira vartioi omistajansa tavaroita. Labradorissa matkaillut Richard Henry Bonnycastle kirjoitti vuonna 1841, että pohjoisen Newfoundlandin labradorinkoirat olivat hyödyllisiä vartioidessaan venettä ja verkkoja ja huomautti myös, että niiden luonne lampaiden raatelijana periytyy ehkäpä susimaisilta eskimokoirilta. Noutajien jalostusohjelmissa ei siedetty lainkaan tällaisia vartioivia, vähänkin omapäisempiä ja aggressiivisuutta osoittavia yksilöitä. Ne kokivat uudessa kotimaassaan surkean nopean lopun diagnoosilla "luonnevikainen".
Etelässä Newfoundlandin saarella huskeja ei ollut enää ollut pitkiin aikoihin. Edes puoliveristä huskya ei sinne saanut lain mukaan tuoda. Tosin laki ei ulottunut saaren kaukaisempiin osiin. Erityisesti pohjoisessa, lähellä St. Lawrencensalmea ja pikkusaarilla elettiin vapaammin.
- Valkoisia Newfoundlandin koiria. Niissä näkyy hieman husky -perimää, eikö vain? Reessä on eräs pikkuherra Harvey Alcock. St. Anthony, pohjois-Newfoundland. Noin 1899.
Newfoundlandista ja Labradorista tuotujen koirien koko ei ollut varhaisten kasvattajien mielestä kovin oleellista. Tärkeintä oli, että koira rakasti vettä. Sen tuli myös olla oikean värinen, musta. Suuri plussa oli, jos se täytti ne varhain 1800 -luvulla määritellyt ulkonäölliset vaateet (mm. Colonel Peter Hawker, 1814), jotka yhä ovat rodun perustaa.
Vanhoja lähteitä ja nykyisiä koiria tutkimalla huomaa, että nykylabradorin esivanhemmat ovat suhteellisen kirjavaa sakkia. Onneksi niin, sillä sen ansiosta labradorinnoutaja on terveempi, pitkäikäisempi ja monikäyttöisempi kuin moni muu vastaavantyyppinen koira.
Nykykoirien koko ja rakenne korkeasta matalaan ja kevyestä raskaaseen vaihtelee ja niin oli asia myös koirien esivanhemmilla.
Varmaan suurin osa noutajien esivanhemmista, kuten nykykoiristakin, olivat jotain suuren ja keskikokoisen väliltä.
Aikanaan olikin vaikea ja keinotekoista määrittää, edustiko koira ”lesser” tai ”greater” -tyyppiä. Silti näitä jakoja tehtiin naurettavan sitkeästi koirakirjallisuudessa, niin kauan kuin erityyppisiä vesikoiria Newfoundlandin alueella riitti. Kun koirat katosivat, katosivat myös niiden kuvaukset. 1900 -luvulla oli jäljellä enää ”sekarotuisia”. Koirien raskaat työt mutta samalla niiden kultakausi oli lopullisesti ohi.
Pohjoisen alueen koiria kutsuttiin labradorinkoiriksi siitä lähtien, kun asukkaita ennen niin autioille rannoille muutti. Nimitykseen voi kuitenkin törmätä jo 1800 -luvun alkupuolen teoksissa.
Eläinlääkäriklinikkaa Lontoossa johtanut Delabere Blain kirjoitti vuonna 1817, että Englannissa on kaksi yleistä newfoundlantilaista koiratyyppiä, joista toinen on labrador, ”hyvin iso, lyhytkarvainen ja kantaa häntäänsä korkealla”.
Paikallinen perhe ja perheen musta koira Labradorin niemimaalla joskus noin sata vuotta sitten.
Erään lähteeni mukaan näitä pohjoisen vyöhykkeen koiria toi Englantiin eräs merkittävimpiin noutajapioneereihin lukeutuva kennelmies Lord Knutsford. Tieto tulee ilmi Charles C. Eley’n teoksessa The History of Retrievers vuodelta 1921. Eley mainitsee, että on kuullut asian itse lordilta.
Yleensä on ajateltu, että rodulle annettu labradori -nimitys on harhaanjohtava. Nimen väitetään johtuneen brittien huolimattomasta maantieteellisestä osaamisesta.
Itse en saata uskoa tähän väitteeseen. Tukeudun moniin lähteisiin, jotka antavat erilaisia viitteitä siitä, että koiria on hyvin mahdollisesti tuotu myös Labradorin niemimaalta.
Maantieteellinen raja Newfoundlandin saaren ja Labradorin niemimaan (nykyisen Kanadan mantereen) välillä oli aikanaan liukuva. Jopa eteläisen Newfoundlandin asukkaat saattoivat lukea saarensa pohjoisimmat osat Labradorin alueeseen kuuluviksi.
Mutta aidoista labradorinkoirista kertoo ainakin brittiläinen tohtori Willfred Grenfell eräässä 1800 -luvun lopun ja 1900 -luvun alun Labradorin työvuosia muistelevassa kirjassaan. Grenfell kuvaa paikalliset koirat sitkeiksi, totaalisen työhulluiksi linnustajiksi, jotka etenkin syksyisin seisoivat kalliolla läpimärkinä tuntikausia odotellen metsästäjän laukausta. Ne eivät pelänneet kylmää vettä, rosoisia ja jyrkkiä rantoja tai metrisiä aaltoja, joita Atlantti niemimaan rannikolle heittää.
Koirien kehityshistoriaan liittyen on huomionarvoista, että luonnonolot Labradorissa poikkeavat selvästi merivirtojen lauhduttamasta Newfoundlandista.
Labradorinnoutaja on kaikille tuttu rotu, joka kehitettiin Englannissa ja Skotlannissa 1800 -luvun aikana ja jonka jalostustyö jatkui 1900 -luvun alkuvuosikymmenille. Noutajan lähtökohtana käytettiin tutkimieni vanhojen kirjallisuus- ja kuvalähteiden mukaan sekä kookkaita newfoundlandinkoiria, kevyttä saintjohninkoiratyyppiä että pohjoisempia labradorinkoiria.
Kun kirjoitan näiden koirien historiaa, on lukijan oleellista tietää miten käytän koirien nimityksiä.
Pienempi newfoundlandin koira, myös saintjohninkoirana tunnettu, toimi usein myös vetojuhtana. Newfoundlandin tiettömillä taipaleilla ja talvisilla hankikeleillä koira oli paras kulkupeli. Hevoset, junat ja tiet saapuivat saarelle vasta 1800 -luvun lopulta alkaen. Kuva on Newfoundlandista, luultavasti St. Johnin kaupungista ja noin 1800 -luvun lopulta.
Lopuksi on jännä huomata, että Newfoundlandin koirat ja varhaiset labradorit olivat käytännössä dual purpose -koiria, vaikkeivat näyttelyissä tietenkään käyneet. Mutta koirien tuli olla vahvoja – siis näyttäviä ja hyvän kokoisia jaksaakseen taakkojen vetoa ja pärjätäkseen kovissa ja viileissä merellisissä olosuhteissa. Niiltä vaadittiin myös hyviä metsästysominaisuuksia, kuten nenää, nopeutta ja ketteryyttä.
Käyttökoirien pitkä perinne jatkuu siinä, että moderni noutaja voi erittäin mielellään olla sekä komea, kookas ja voimakasrakenteinen että käyttökelpoinen metsästyskoira kaikin puolin.
Juuri tätähän dual purpose -käsitteellä tarkoitetaan.
Ankan metsästystä kevytrakenteisen labradorin- tai Newfoundlandin koiran kera. Kuva julkaistu "Illustrated London News" -lehdessä 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.