Avainsanat

,

10 ooo vuoden ajan on koira ollut suomalaisten tärkein kotieläin. Koiran arvostettu asema suomalaisten jokapäiväisessä elämässä näkyy kielessäkin. Sana peni on vanhin kotieläimen nimi ja periytyy ainakin 5000 vuoden takaa.
Siitä johdettu peninkulma oli tärkeimpiä mittoja ja meripeninkulmat ovat virallisessa käytössä edelleen.
Vanha peninkulma tarkoitti noin kuuden kilometrin matkaa.

Peninkulma – sanan loppu vaihtelee murteittain, se voi olla kuorma, kuulema tai kuuluma. Useat tutkijat arvelevat, että mittayksikkö on alkuaan ollut muotoa peninkuulema ja tarkoittanut matkaa, jonka päähän koiran haukku kuuluu. Kuorma-loppuiset versiot ovat luultavasti peninkuuleman äänteellisiä muunnoksia. Mutta monien mielestä ne voivat yhtä hyvin olla sellaisen matkan mittoja, jonka koira jaksaa levähtämättä kulkea ja vetää taakkaansa. Tätä teoriaa puoltavat mm. muinaiskaivauksissa tehdyt rekilöydöt. Koira on ollut pohjoisille kansoille ainoa kulkupeli, niin myös alkusuomalaisille. Poro kesytettiin vetoeläimeksi myöhemmin eikä hevosia asustellut kivikauden Suomessa.

Peni-sanan tapaa muutamissa muissakin yhteyksissä. Penin johdannaiset penikka ja pentu ovat käypää suomea.
Sanan liittymisestä muinaiseen pyyntikulttuuriin kertoo se, että kielemme modernisoija Mikael Agricola käytti mieluummin sanaa koira. Peninkuuleman Agricola kyllä tunsi. Sama mitta esiintyy myös kuningas Kustaa Vaasan teettämässä tie- ja kestikievariluettelossa ja teiden varsille pystytety peninkulmapatsaat olivat matkalaisten oppaita satojen vuosien ajan.

Jos kuulet nykyään puhuttavan peninkulmista, sillä tarkoitetaan kymmenen kilometrin matkaa. Muutos entisestä johtuu siitä, että ruotsalainen peninkulma korvasi suomalaisen mittan 1600-luvun puolivälistä alkaen.

Vaikka penin ja peninkulman alkuperää  ei täsmällisesti tunneta, varmaa on, että ne juontuvat ajoilta, jolloin alkusuomalaisten elämäntyylinä oli seurailla peuralaumojen kulkua koiriensa avustamana. Lumiaikaan, kun oltiin lähdössä pidemmälle pyyntiin, tai kun majapaikkaa piti vaihtaa saaliseläinten vaelluksien mukaan, valjastettiin koirat reen eteen.

Esiinkaivetuista muinaisista rekipeleistä vanhin on 9500 vuoden ikäinen Heinolan jalas. Se  on kuvattu Heinolan maalaiskunnan vaakunaan: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Heinolan.maalaiskunta.vaakuna.svg
Hieman uudempi Tarvaalan jalas on peräisin 7000 vuoden takaa. Se on kuulunut yksijalaksiseen rekeen, jota on ilmeisesti kiskonut kolmen tai neljän koiran valjakko: http://www.finnica.fi/keski-suomi/esihistoria/nayttely/kulku2a.htm

Alkusuomalaisille koirat olivat elintärkeitä, koska ilman niitä riistan löytäminen, metsästäminen ja leiripaikan vaihtaminen olisi ollut vaikeaa ellei mahdotonta. 

Varhaiset saamelaiset, finnit, puhuivat useita murteita. Elämäntavoiltaan he muistuttivat Pohjois-Amerikan inuitteja ja intiaaneja. Kuvassa saamelaisperhe 1900-luvun alusta. Saami family, beginning of 1900-cent.

Päinvastoin kuten eskimokansat eli inuitit, saamelaiset alkoivat ehkä valmistaa keramiikkaa kivikaudella n. 5100 eaa.  Tämä oli erikoista asbestikeramiikkaa, saveen lisäättiin asbestikuituja sitkeyttä antamaan http://www.helsinki.fi/hum/arla/keram/vasb_f1.html. Saamelaiset elivät kuten muutkin pohjoiset aluperäiskansat. He käyttivät taloudellisesti luonnon tarjoamia resursseja; koko kulttuuri perustui luonnon suurenmoiseen tuntemiseen. Tämä tarkoitti myös eläinten käyttäytymisen sekä kaiken elollisen hengenelämän tunnustamista ja tuntemista.

Kun alkusuomalaiset alkoivat asuttaa Fennoskandiaa viime jääkauden päätyttyä kymmenen tuhatta vuotta sitten, saapuivat he useimpien tutkijoiden mielestä kaakosta päin. Parhaimmillaan koko Suomi aina Laatokalta jäämerelle asti, lounais- ja etelä-rannikkoa lukuunottamatta, oli saamelaista maata.

Eränkäynnin ja jahtien ohella saamelaiset keräsivät kasveja sekä kävivät kauppaa. Suurimman toimeentulonsa vanhat suomalaiset saivat peuran ja majavan metsästyksestä, mikä pysyi pääelinkeinona 1500-luvulle saakka. Sen jälkeen muu väestö maassa alkoi runsastua luoden uusia paineita. Samalla alkoi saamelaisten sekä heidän luonnonläheisen kultturinsa alasajo. Osa saamelaisista menetti oman kulttuurinsa kokonaan ja sulautui uudempaan väestöön. Osa kuitenkin säilytti identiteettinsä ja osia perinteisestä elämäntavastaan. Nämä ihmiset kesyttivät peuran poroksi, kehittäen villien laumojen ajamisen tehokkaaksi poronhoitoelinkeinoksi.

Sanat suomi ja saami kuulostavat samanlaisilta. Niillä onkin ehkä yhteinen juuri 4000 vuoden takaa, nimittäin kantabalttian ”zeme” (suom. ”maa”). On mielenkiintoista, että saamelaiset kutsuvat itseään nimellä ”sápmelaš”, joka äännettynä kuulostaa melko samalta kuin sana ”hämäläinen”. Molemmat voidaan palauttaa kantauralilaiseen murteeseen, jossa sana ilmenee muodossa ”šämälängtši”. Koetapa ääntää se – selvä ”hämäläinen”, eikö vain?
Vanhan suomenkielen peni on yhtenäinen saamelaisten koiraa tarkoittavan sanan beana kanssa; Inarin murteessa peni esiintyy muodossa  peenuv. Hyvin monet muutkin nykysanamme muistuttavat saamea. Se, kuten suomikin kuuluu kantauralilaiseen kielikuntaan. Osa saamen sanoista on kuitenkin sellaisia, joita ei tavata muissa kaukaisemmissa kantauralilaisissa kielikunnissa http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomalais-saamelainen_sanasto.
Tämä kaikki viittaisi siihen, että alueella asui alkusuomalaisten kanssa vielä tuntematon kansa, jolta nämä sanat perinnöksi tänne jäivät.  

Palataanpa taas penin pariin. Kalevalassa sana esiintyy useassakin kohtaa – muiden, runsaslukuisten koiraa tarkoittavien sanojen ohella. Seuraava on ote 18. runosta, jossa peni yrittää varoittaa Pohjolan perhettään Väinämöisen tulosta: 

”Aina haukkui linnan hakki, linnan lukki luksutteli,
peni julma juhmutteli, saaren vartio valitti
perän peltohon sysäten, hännän kääten käppyrähän.”

Koska saamenkieli yhä elää, on suomalaisten menneisyys lähellä. Voimme jopa ilman opiskeluakin ymmärtää jotakin alkusuomalaisten kielestä ja elämäntavasta. Jaamme monia yhteisiä sanoja ja paikkanimistömme on pitkälti saamelaisten peruja. Yksi tunnetuimmista saamelaisten antamista paikkanimistä on Espoossa sijaisteva Nuuksio. Muinaiset suomalaiset pysähtyivät matkoillaan seudulla ja nimesivät nykyisen Pitkäjärven njukča’ksi. Sana tarkoittaa joutsenta, tarkemmin laulujoutsenta. Kokeile ääntää se [njuksha], siis joutsen.

Mihin siis tarvitsemme intiaaneja, kun meillä on oma alkuperäisväestömme ja saagamme? Antamaan viisautta ja rohkeutta puolustaa vanhaa suomalaista kulttuuria?
Olisikin hienoa, jos jostain saisimme lisää voimaa nähdä upean, puhtaan luonnon arvot.

Vanhan kulttuurin arvostaminen tarkoittaa pohjimmiltaan luonnon itseisarvon tunnustamista ja sen tarkkaa ja monipuolista hyödyntämistä. Myös vanhoilla suomalaisilla koirilla, niin pystykorvilla kuin saamibeanalla, Lapin koirilla on yhä tehtävää.