Avainsanat

, , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

 

Vinttikoiratyyppiin kuuluu parikymmentä rotua ja se on vanhimpia tunnetuista. Egyptiläisistä haudoista on löytynyt balsamoituja vinttikoiria ja kreikkalaiset jumalat kuvattiin usein näiden hoikkien juoksijoiden kanssa. Jo kreikkalaisella Odysseuksella oli Argus – niminen ”vinttari”.

Nopean koiran suosiminen takasi ravinnossa pysymisen ennen kauppojen aikakautta – ja ennen ampuma-asetekniikan parannusta 1800-luvulta alkaen – helpoin metsästystapa oli lähettää nopea koira pyydystämään ja tappamaan saalis. Helppoa metsästys ei ollut, sillä Euroopassa metsien käyttöä sekä aateliston erikoisasemaa suojeltiin tiukoilla metsälaeilla.
 
Salametsästys (englanniksi ”poaching”) sekä metsälakien kiertäminen tavalla ja toisella olivat yleisiä käytäntöjä aikoina, jolloin tavallisella väellä ei ollut asiaa metsästysmaille ja kun se ei voinut omistaa jalostettua koiraa. Vähävaraisemmalle kansanosalle sekä syrjäseutujen asukkaille kestävällä ja erittäin nopealla vinttikoira-risteytyksellä, lurcher -koiralla metsästäminen tarjosi merkittävän osan perustoimeentulosta.

Jalot vinttikoirat olivat aateliston ja kuninkaallisten koiria – aivan kuten useat muutkin sukupolvien ajan valkkaamalla kasvatetut rodut. Vuoden 1486 kirjassa Book of St Albans kuvataan ihanteellinen yksilö:

On pää käärmeen, kaula lohikäärmeen,
jalat kuin kissan, häntä kuin rotan,
kyljet kuin lahnan, selkäranka vaa’an

(suomennos by penin kulmilla)

Vinttikoirat saapuivat Brittein saarille manner-Euroopasta kelttien mukana 1000 – luvulla. Itäisempään sekä eteläisempään Eurooppaan ne olivat ehtineet paljon aiemmin. Siksi siellä näitä koiria kutsutaan eri nimellä kuin Englanissa: germaanisissa maissa vinttikoira on wind hunde, mistä sana juontuu myös suomenkieleen. Vinttikoira ei siis ole koira, jota säilytetään vintillä silloin, kun sillä ei metsästetä. Mutta tuon jutun lienet kuullutkin.

Englanninkielen termillä greyhound tarkoitetaan yleensä nimenomaan englanninvinttikoiraa, brittiläistä rotua, joka osin periytyy juuri 1000-luvun koirien jälkeläisistä.

1300-luvun kirjaklassikosta Canteburyn tarinoita löytää vinttikoiria useasta kohtaa. Seuraavan runon pappi on metsästysintoilija, koska hän pitää vain ilmaisista huveista.  Hänen kaljunsa kiiltää ja jakun hihat ovat harmaalla turkiksella somistetut. Teksti kuvaa, miten pappi metsästää jäniksiä vinttikoiriensa avustamana – koirien, jotka ovat ”sukkelia kuin pyrähtävät linnut”:

Grehoundes he hadde, as swift as fowel in flight; Of prikyng and of huntyng for the hare Was al his lust, for no cost wolde he spare I seigh his sleves ypurfiled at the hond With grys, and that the fyneste of a lond – – –

(Canterburyn tarinoita, kirjoittanut Geoffrey Chaucer)

 

500 – luvun Euroopassa säädettiin ensimmäiset alkeelliset mutta sitäkin ankarammat metsästyslait. Vuonna 517 erään ranskalaisen herttuan mailta kiinni jäänyt metsästäjä haudattiin kivien alle ja poltettiin elävältä. Samaan aikaan myös Ranskan papistolta kiellettiin ei vain metsästyskoirien, vaan myös metsästyshaukkojen omistaminen. Jälkeenpäin nähtynä kyse oli enemmänkin politiikasta.

Englantilaisen Charles Hancockin maalaus ”Widow” eli ”Leski”. Teos jää tarinansa osalta arvoitukseksi, mutta ainakin isäntä metsästi innokkaasti. Oliko hän riistanvartija vai salametsästäjä? Esilllä on aseiden ja koirien lisäksi turkiksia. Hancock eli vuosina 1802-1877, aikana, jolloin metsien käytön rajoitukset ja niitä rikkovien rangaistukset olivat mitä ankarimmat.

Nämä lait koskivat usein myös metsästyskäyttöön soveltuvia koiria.
1000-luvun säädös oli katkotta voimassa aina 1300 – luvulle asti ja se määräsi, ettei alempi sääty saanut omistaa puhdasrotuisia vinttikoiria. Tällaiset säädökset koituivat syyksi kehittää erilaisia vinttikoiraristeytyksiä, lurkkereita.

Lakia valvovat kuninkaan tarkastajat kiersivät maaseuduilla ja operoivat tavatuilta koirilta toisen takajalan jännettä niin, ettei eläimestä ollut metsälle. Toinen käytetty keino oli leikata yhdestä tassusta kolme varvasta pois. Sen jälkeen koira tuskin enää juoksi nopeasti – jos edes selvisi hengissä amputaation aiheuttamasta tulehduksesta.

Nimitys ”lurcher” voi juontua useista, tosin tavallaan saman aiheryhmän merkityksistä. Keskiajan englanninkielessä ”lorken” ja ”lurking” tarkoitti piilopaikkaa. Metsästäjän koirineen tulikin piileskellä visusti. Työkoirien ja maatiaisrotujen tuntija ja kirjailija, jo edesmennyt Phil Drabble esitti yhden parhaimmista teorioista. Kun keskiajalla Englannin yläluokka puhui ranskaa, on ”lurcher” vain hassusti lausuttu ranskan kielen sana ”le chausseur”, suomeksi ”metsästäjä”.

Pienviljelijän, maattoman talonpojan ja kaivostyöläisen perheineen oli laeista huolimatta selvittävä. Joskus häntä ehkä lykästi, kun kuninkaalliset metsästysretket suuntautuivat sopivasti. Silloin farmari saattoi tulla kutsutuksi jahdin ajomieheksi. Palkka parin päivän metsissä talsimisesta, riistan hätyyttelemisestä tai saalissäkin kantamisesta ei ollut häävi, ehkäpä vaivainen jänis.
Siten oli selvää, että suuren kansanosan oli turvauduttava lähinnä omaan apuunsa.

Ironista kyllä, salametsästyksestä tuli tällaisten olosuhteiden vallitessa klassinen osa brittiläistä metsästyskulttuuria, jolle he nykyään voivat mukavasti naureskella katsoessaan tv-sarjaa Sydämen asialla.

Kaikista Euroopan maista, pysyi englantilainen metsästys aristokratian yksinoikeutena pisimpään. Lakien tarkoitus oli ehkä säästää metsiä ylikäytöltä, mutta ”luonnonsuojelusta” huolimatta erityisesti juuri saarivaltakunnassa metsien määrä romahti dramaattisesti. Metsiä eikä niiden asukkeja säälitty lainkaan silloin, kun piti valmistaa kokonaisia kuninkaallisia laivastoja. Kun metsät hävisivät, hävisivät ennen runsaslukuiset eläimet – jotkut kokonaan, kuten kävi hirvelle  ja sudelle.
Myös mäyrä oli vielä keskiajan Englanissa hyvin yleinen eläin.

Englannin metsästyslakeja kiristettiin viimeisen kerran heti Napoleonin sotien jälkeen vuonna  1815. Säädöksen mukaan alaluokkaisen henkilön hallusta löytyvä, mikä tahansa metsästyskoira teki isännästään automaattisesti salametsästäjän. Jos henkilön hallusta tai kotoa löytyi ase sekä jänis, voitiin hänet tuomita hirtettäväksi. Laki pysyi voimassa 1800 – luvun lopulle saakka, jonka jälkeen hallintokulttuuri ja valtasuhteet muuttuivat.
Saksan ja Ranskan vallankumoukset olivat jo aiemmin tehneet näiden maiden metsistä periaatteessa jokamiehelle kuuluvaa omaisuutta.

Kaikki tämä vaikutti osaltaan myös metsäkoirien käyttöön ja rotujen kehittämiseen.

Syrjäseutujen perinteisin lurkkeri on aina ollut collie-greyhound-sekoitus, ehkä terrierilisällä.

Keski- ja renessanssiajan Euroopassa collien ja vinttikoiran risteytys oli hyödyllinen keksintö lainkiertämisen kannalta. Jos omistaja jäi toimistaan kiinni, pystyi hän ehkä selittämään, että koira oli paimen, ei metsästäjä. Mutta paimensukuinen metsäkoira oli myös monin verroin jaloa tyyppiä kestävämpi ja sellaisen lurkkerin kanssa pystyi metsästämään vaivatta koko illan ja yön, aina aamuhämärään asti.

Mustalaiset eli sinthi-kansa karavaaneineen saapuivat Eurooppaan 1300- ja 1400-luvuilla. He toivat koiria mukanaan matkojensa varrelta, kasvattivat, kouluttivat ja kauppasivat niitä. Lurkkeri oli heidän suosikkinsa – koira, joka jaksoi juosta karavaanin mukana, hypätä vaunusta ulos ja takaisin ja tuoda kaivattua särvintä pöytään. Kuva on Englannista 1800-1900-lukujen taitteen paikkeilta. Lähde: Hulton Archieve/Getty Image.

Lurkkerin suosio ja yleisyys näkyvät ajan kirjallisuudessa ja kuvissa. Sitä oppivat arvostamaan myös kuninkaalliset riistanvartijat. Salametsästäjän koirana lurkkeri tunnettiin ainakin jo 1600 – luvulla. On silti varmaa, että tämän tyyppisiä nopeita, sekarotuisia koiria on käytetty metsästyksessä aina, koska työtä tekevällä väestöllä oli tarpeensa, muttei resursseja ylläpitää kymmenpäisten jalostettujen koirien kenneliä.

Yksi varhaisempia tieteellisiä dokumentteja lurkkerista on 1700 – luvulla eläneen ruotsalaisen Carl von Linnén laaja eliökunnan luokittelutyö, jossa myös tyyppi esiintyy omana rotunaan nimellä Canis laniaris.
Metsästystä ja koiria käsittelevässä teoksessaan In The Sportman’s Cabinet vuodelta 1803 William Taplin suitsuttaa:

Lurkkerin löytää lähes poikkeuksetta sieltä, missä salametsästäjäkin liikkuvat…
jotkut parhaista häviävät vain vähäsen aidon vinttikoiran nopeudelle;
sitä vastoin kanit ne tappavat varmuudella. Lurkkeri on nopea, rohkea, älykäs ja uskollinen
.

Sekarotuisuuden edut huomattiin siis muuallakin. Arvostettujenkin koirankasvattajien ja metsästysasiantuntijoiden mielestä jalon vinttikoiran työominaisuuksia pystyi parantamaan lisäämällä siihen toista, kokonaisuutta palvelevaa rotua. Mutta koska koira-asia oli niin poliittinen, ei todellista mielipidettä sekarotuisista voinut aina ilmaista.
Sporting Magazinen vuoden 1823 numerossaan kerrotaan, että vinttikoiran ja fox-hound-nartun risteytys taikka Newfoundlandin koiran ja ketunajokoiran risteytys tuottaa mainion lurkkerin peuran metsästykseen.

Suosituimpien risteytysten takaa löytyy kuitenkin enemmin salukia, irlanninsusikoiraa, collieta, bedlingtoninterrieriä tai bull-tyyppiä. Risteytyksen ratkaisee tietenkin käyttötarkoitus eli millaista riistaa on tarkoitus ajaa. Isommat ja nopeimmat tyypit ajavat hirvieläimiä, bull – ja terrieriristeytykset kettuja.
Pienempää riistaa jahdattaessa lurkkeria voisi kutsua todelliseksi luomumetsästäjän koiraksi, koska koira juoksee saaliin kiinni, tappaa nopeasti ja tuo sen omistajalle kuin paraskin noutaja.
  
Euroopplaisen metsästyksen historia on dramaattinen ja surullinen, mutta siitä koitui joitain etuja. Rajoitukset ja kiellot takasivat lammaskoirien ja terrierityyppien valtavan suosion maaseudun ja työväestön parissa. Ei ole ihme, että Brittein saarilla kehittyi runsas kavalkadi erilaisia terriereitä. Koiralait vaikuttivat myös siihen, että mastiffi, newfoundlantilainen ja bernhardinkoira olivat aikanaan niin kovin suosittuja. Niistä mikään ei kuulunut metsästyskoira-luokkaan. Terrierien kuului jahdata haittaeläimiä kuten rottia tai myyriä, kun taas mastiffi sekä muut hyvin raskaat rodut olivat seura- ja palveluskoiria.

 Totuus on voi olla hieman toisenlainen: lasten kanssa päivisin lisätienestiä hankkiva rottakoira muuttui hämärän aikaan metsästyskoiraksi. Joka tapauksessa, osa syrjäseutujen väestä risteytti nopeita, kestäviä ja riistaviettisiä tyyppejä keskenään-  ja harjoitti edelleen mittasuhteiltaan vaatimatonta mutta tärkeää metsästystä. Yhdestä tällaisesta ”metsästäjän kumppanista” kehittyi bedlingtoninterrieri, toisesta whippet.

1800-luvun puolivälin ylänköjen riistanvartijan apuna on kaksi lurkkeria, joista valkoinen on bullterrieri-tyyppi ja toinen italianvinttikoira-terrieri-collie-tyyppi.

Myös skotlanninhirvikoira oli lurkkeri, ennenkuin se hyväksyttiin roduksi. Tätä mieltä on ainakin 1800-luvun koiratietokirjailija H.D. Richardson. Hän toteaa  koiran värin olevan yleensä valkoinen tai harmaa. Juuri näitä koiria on kuvattuna joihinkin Edmund Landseerin maalaamiin, ylänköjen erämaaelämää esitteleviin maalauksiin.

Skotlanninhirvikoira eli skotlanninvinttikoira, joskus myös irlanninvinttikoiraksi sanottu, on kennelyhdistysten hyväksymä vanha rotu. Alkuperältään se on lurkkeri eli metsästyskäyttöön tarkoitettu vinttikoiraristeytys – mikä suorastaan loistaa sen ulkonäössä.

 Whippetikin voi lukea lurkkeriperheestä nousseeksi vesaksi. Rotu kehitettiin 1800-luvulla juoksukilpailutarkoituksiin pohjois-Englannin työläisten toimesta. Tämä tapahtui risteyttämällä sileäkarvaisia terrierejä ja pieniä vinttikoiria keskenään. Vanha nimitys snap dog kuvaa whippetille ominaista tapaa näykkiä hermostuksissaan ja sillä on myös kuvattu kyky napata kani lennosta kiinni. Joskus aiemmin, ennen kuin whippetistä tuli ”whippet” ja laukkaratojen ykkönen (tai sohvakoriste), sitä käytettiin metsästyskoirana.

Voiko bedlingtoninterrieriä enää kutsua lurkkeriksi? Tuskinpa vain, mutta rodun kantamuoto tunnettiin 1700- ja 1800-luvuilla pohjois-Englannin metsästäjän ehdottomana kumppanina. Koiran nopeus hämmästytti ja lähteissä sen mainitaan voittaneen juoksukilpailuissa jopa puhdasrotuisia vinttikoiria. 1800 -luvun puolivälistä alkaen rotua muokattiin uudestaan näyttelytarkoituksia silmälläpitäen, mutta laukkaa se radoillakin edelleen.

Samoihin aikoihin, niin ikään pohjoisessa lähellä Skotlannin rajaa, syntyi toinen työläisten kehittämä rotu, bedlingtoninterrieri. Rodun menneisyys sivuaa somasti lurkkeriteemaamme. On nimittäin hyvin luultavaa, että rodun esikuvana oli erittäin nopea, korkeajalkainen ”metsästysterrieri”, jolla pystyi saalistamaan yksinään. On poikkeuksellista, miten Bedlingtonia kutsuttiin ”metsästäjän kumppaniksi” (engl. ”hunter’s sidekick”). Se poikkesi täysin muista ajan terrierityypeistä.

Bedlingtoninterrierin alkuperä sijaitsee siis vankasti metsästyskoirien luokassa. Se on loistanut myös poikkeuksellisena vesikoirana. Bedlingtonissa on luultavasti annos whippettiä – siitä huolimatta, että mitään kirjanpitoa asiasta ei ole löytynyt.

1800-luvun lopun näyttelyissä pärjännyt sileäkarvainen skotlanninpaimenkoira Whiteley Lass. Nykyään rotu muistuttaa enemmän edellä esiteltyä valokuvan lurkkeria, vinttikoiran ja bordercollien risteytystä. Lassien piirteet ovat muuttuneet paljon sirommiksi kuvan tyyppiin verrattuna.

Lurkkerit voi nähdä kehitysasteiksi ja jopa eräänlaisiksi puuttuviksi linkkeiksi eri rotujen välillä. Tyyppinä vinttikoira on niin muinainen, että sen vaikutus luonnollisesti näkyy useissa nykypäivän rotutyypeissä. Vinttikoiralisäys moneen rotuun on tehnyt hyvästä koirasta erinomaisen.
Tutussa lassiessa lienee annos vinttikoiraa – eikö vain?

Bubbles on lurkkerinarttu, sukutaulussaan terrieriverta.

 Ps. Amerikkalaisia lurkkereita ja niiden työtä voi katsoa täältä: http://terriermandotcom.blogspot.com/2005/06/american-coyote-lurchers-old-and-new.html