Avainsanat

, , , , , , ,

Tämä pienokainen on luonnostaan innokas metsästyskoira. Arvaatko, millainen koira on kyseessä? Vastauksen näet aivan jutun lopussa.

Mutta aloitetaanpa tämänkertainen juttu tuota kuvaa kauempaa,
nimittäin keskiajalta.

Millainen koira on bloodhound?
Tarkoitan tässä rotua, joka vielä 1900 – luvun alussa tunnettin nimellä (Old) English Bloodhound eli (vanhaenglannin) vihikoira.
Kun rotu sitten rekisteröitiin Belgiaan, lyheni nimi brittien harmiksi.

Nykyään vihikoira tunnetaan mustan – ruskeana taikka punertavana – ja melkoisen roikkuvanahkaisena rotuna.
Walt Disneyn elokuvassa Kaunotar ja Kulkuri esiintyy tyypillinen moderni edustaja, kookas Jalo – koira. Myös Pluto on vihikoira. Tosin sen puhdasrotuisuudesta en menisi takuuseen!

Vihikoira on kaikista hajun mukaan metsästävistä roduista vanhin. 
Päinvastoin kuin useimmat muut rodut, on vihikoira muuttunut aikojen saatossa vain vähän jos ollenkaan. Kuvatodisteiden mukaan nykyisenmuotoinen (englannin) vihikoira oli olemassa ainakin jo renessanssin aikaan. 

Vaikka vihikoiran yli tuhatvuotinen historia sijoittuu manner-Eurooppaan, selvisi rotu 1900 – luvulle vain Britanniassa. Ranskan vallankumous, Napoleonin aika ja Ensimmäinen maailman-sota verottivat manner-Eurooppaa – ja myös koiria.
Nykyisen vihikoiran historia alkaakin vasta aivan 1800 – luvun lopulta, kun englantilaisia yksilöitä laivattiin suurin joukoin Ranskaan ja Belgiaan.
Lopulta kävi kuitenkin niin hassusti, että kansainvälinen rotukoirajärjestö FCI (joka perustettiin Belgiassa 1911 ja jossa Britannia ei tuolloin ollut vielä mukana) rekisteröi vihikoiran belgialaiseksi roduksi.

Ranskaa puhuvissa maissa vihikoiran nimi on paljon kauniimpi: pyhänhubertuksenkoira (Chien de St. Hubert). Puhekielessä sitä kutsutaan usein nimellä limier, ”jälkikoira”.

Sillävälin kun vihikoiraa suosittiin Britanniassa, keskityttiin muualla manner-Euroopassa ”nykyaikaisimpien” seisojakoirien kasvatukseen (huom. luen tässä myös setterin seisojaksi).
Näiden mannermaisten braque-, brache-  tai bracco – koirien (nimi vaihtelee kotimaasta riippuen) sukulaisuus vihikoiran kanssa on selvää.
Seisojakoira ovat suhteellisen uusi metsästyskoiratyyppi. Tosin – on syytä raskaasti painottaa, että tämä ”uutuus” tarkoittaa sitä, että niiden tie vihikoirasta erosi, lopullisesti, jo useita satoja vuosia sitten. Mutta epäilemättä molemmat metsästystyypit kehitettiin samoista raskastekoisista, hyvänenäisistä lieassa jäljestävistä koirista, jollaisia käytettiin etenkin suurriistan metsästyksessä.

Vanhasta kunnon vihikoirasta ei tullut koskaan seisojaa. Se jäi tutkivaksi jäljittäjäksi, eräänlaiseksi hitaaksi ajokoiran prototyypiksi.
Miksi niin? Koska sen esivanhempien riistainnokkuutta ei koskaan pyritty vähentämään. Niinpä sen tehtävä on vain haistaa: tarkasti, huolellisesti – ja keskeytyksettä. Luulisinpa, että sen hajuaistin prosessointia toimittava aivonosa kattaa suuremman alueen kuin muilla roduilla keskimäärin.
 
Vihikoiralta ei toivottu lainkaan ketteryyttä eikä nopeutta – kuten vaikka vinttikoirilta taikka terriereiltä odotetaan. Bloodhound näyttää kömpelöltä, koska se ON kömpelö. Vihikoira varmaan tietää sen itsekin. Se ei yleensä yritä liikoja. Vaikka sillä onkin kokoa ja voimia, se ei ole tappaja, kuten terrierit ovat;
se ei käy riistan kimppuun surmatakseen.
 
Näin ollen on selvää, että vihikoiran metsästystapa ja yhteistyö ihmisen kanssa poikkeaa varsinaisten ajokoirien vastaavista. Niiden perimä ja ominaisuudet kun painottuvat terrieri- ja vinttikoiraosastoon.      
 
Vanhasta kuva-aineistosta voimme nähdä, että vihikoiratyyppejä oli aiempina aikoina useita.
Se näkyy jollain tapaa myös nykyisten seisojakoirien moninaisuudessa.
Nykyään vihikoiria on Euroopassa vain kahdenlaisia; belgialaisen / englantilaisen tyypin lisäksi
Espanjassa on oma bloodhound, sabueso espagnol. http://www.dkimages.com/discover/previews/794/30005648.JPG

Englantilaista veljeään enemmän se muistuttaa manner-Euroopan vanhoja brache -tyyppejä (eli seisojia).
Sabueso espagnol ei ole mikään viime aikojen tuote, vaikka sitä ei juuri tunneta Espanjan ulkopuolella.

Seuraavassa kuvassa näyttää puolestaan olevan edustettuna englantilainen vihikoira – vaikka kuva on ranskalainen:

Ranskalainen kuvakudos 1400 - luvulta. Täsmälleen nykyisen englanninvihikoiran näköiset eläimet seisoskelevat kuvan etualalla vasemmalla ja katselevat ehkä kuola valuen, kun villisikaa paahdetaan.

Vihikoirien esivanhemmat elivät keskiajalla.
Ne olivat 600-luvun flaamilais-belgialainen pyhänhubertuksenkoira ja vain hieman uudempi englantilainen talbotinkoira, sekä 1800 – luvulla useasti kuvattu Southern Hound (kuva alla).
Nykyinen vihikoira on luultavasti näiden tyyppien valikoitu yhdistelmä.

 
Edellä on jo mainittu, miten vihikoira ja ajokoira eroavat toisistaan. Kerron siitä seuraavassa hieman lisää. 

Vihikoiran avulla kehitettiin muita hajulla hakevia rotuja. Niitä kutsutaan yksinkertaiseksi ajokoiriksi (englanniksi hound). Ne kehitettiin kukin riistaansa sopivaksi – yksi ketunajoon, toinen jäniksen.
Tuttu beagle, harrier, foxhound ja tietenkin ihanan töppöjalkainen basset hound ovat kukin enemmän tai vähemmän velkaa bloodhoundille.
Ei taida olla epäilystä siitä, mistä bassetin eli Pitkon komeana pystyssä sojottava, voimakas häntä ja roikkuva naama ovat peräisin!

Ja miksi sitten vihikoira sai pitää vanhan nimensä?
Siksi koska puhdasrotuisen vihikoiran työ oli vain haistamista. Sille ei koskaan pantu aikarajaa. Siten se ei ole puhdas ajokoira, vaan erikoinen, hihnassa kulkeva koira, sleuth -hound. Niin se metsästi tuhat vuotta.
Ja näistä parhaiten hihnaa tottelevista koirista sitemmin, vähän myöhemmin, erotettiin seisojakoirat.
Huomaat nyt varmaan, miten hätiköimättömyys oli vihikoiran erityinen hyve.

Päinvastoin kuin ajokoira, vihikoira työskenteli perinteisesti yksin tai pareittain – korkeintaan pienissä ryhmissä. Tosin useat kuninkaalliset ja aateliset kasvattivat suuria laumoja sekä harjoittivat ja metsästivät niillä.
Ja toki tänäänkin voi nähdä laumassa työskenteleviä vihikoiria.

J. B. Oudry: Ranskan kuningas Louis XV ja vihikoiransa Puys'n puistossa. Malli kuvakudosta varten vuodelta 1738.

Vihikoira eroaa muista ajokoirista temperamentiltaan. Se ei ole avoimen kiihkeä, paremminkin arvokkaan sulkeutunut, hiljainen ja sitkeä. Vihikoira työskentelee hitaasti ja perusteellisesti – kuten raskastekoiset koirat yleensä.
Ja kun se toisinaan haukkuu, sen haukku on kumeaa ja matalasointista. Pelottavaakin, voin tunnustaa.
Jokatapauksessa: aivan toista kuin rakkien taaja räyskytys ja kimeä ulina.

Vihikoiran hajuaisti on tunnetusti koirien parhain. Se voi jäljittää hyvin keskittyneenä usean päivän vanhaa, niin sanottua kylmää jälkeä. Suomenajokoira, esimerkiksi, ei siihen pysty.

Aikojen saatossa vihikoiratyyppiä on kutsuttu monilla nimillä, joista yhä käytössä oleva St. Hubertus Hound lienee vanhin. Talbot Hound-nimen saivat koirat, jotka laivattiin Normandiasta Englantiin joskus vuoden 1000 jälkeen.
Talbotit olivat yksivärisiä, usein valkoisia. Niitä näkee ikuistettuna Brittein saarilla esimerkiksi pubien kyltteihin tai jopa koulun tunnukseen (kuva alla). Myös Surreyn maakunnan vaakunassa seisoo talbot.

Englannissa ja Irlannissa vanhan, nyt jo hävinneen talbotinkoiran kuvan tapaa kievareiden kylteissä ja erilaisissa vaakunoissa.

Ajan myötä karussa ja tavallaan eristäytyneessä Skotlannissakin kehittyi omanlainen vihikoiratyyppi, Nothern Hound.  Joidenkin dokumenttien mukaan se tunnettiin jo 1300-luvulla. Tätä Skotlannin omaa koiraa kutsuttiin maan kielellä, vanhaan norjaan perustuvalla sleuth -dog – termillä. Se tarkoittaa jälkikoiraa.
Pohjoisen vihikoira työskenteli myös varkaiden kiinniottajana, joilta ajoilta sen pelottavan sitkeä maine yhä vielä kaikuu. 1800 – luvun kuvauksissa sen kerrotaan olevan nopea koira. Tyyppi oli siis tuolloin jo muuttunut ja menettänyt vihikoiran ominaisuutensa. Se sulautui ajokoiriin. 
   
Alkuperäisen vihikoiran juurien katsotaan sijaitsevan 600-luvun Ranskan ja Belgian rajalla. Siellä Pyhän Hubertuksen munkkiveljet kasvattivat koiriaan. Heiltä se sai nimensä, Saint Hubert’s Hound.
Legenda kertoo, että itse Hubertus oli pappi, mutta nuorempana kovin innokas metsästäjä. Hän oli naimisissa; varsin maallistunut veli siis.
Eräällä metsästysretkellään hän tarinan mukaan koki näyn, jossa metsäkauriin sarvien väliin ilmestyi risti. Mystinen ääni vaati häntä luopumaan maallisen elämän houkutuksista.
Sama näky on tallennettu erään ryyppyjuoman etikettikuvaan. Sekä muutamiinkin lippuihin, vaakunoihin ja tavaramerkkeihin.
No. Metsästyksestä luovuttuaan Hubertuksen kerrotaan keskittyneen koiriinsa. 

Keski-Euroopan metsästyskäytännöistä puhuttaessa on mielenkiintoista muistaa, että jo varhain keskiajalla Ranskan papistolta kiellettiin metsästys ja koirienpito. Kuninkallinen käsky kävi vuonna 515. Muut Euroopan maat seurasivat perässä.

Hubertus oli ilmeisen uhkarohkea ja röyhkeä pappi. Tai, ehkä ajan papisto vain käytti tarinaa hyväkseen oikeuttaakseen metsästysharrastuksensa ja kapinoidakseen kuninkaan kirkon sääntöjä vastaan.
On kuitenkin uskottavia todisteita siitä, että Hubertus – kulttia todella harrastettiin ennen vuotta 1000 A.D. Hubertuksen jäänteitä säilytettiin eräässä luostarissa Ardenneilla ja sinne kulki nyt pyhiinvaeltajien letka.

Ja tässä yhteydessä, EU-kansalaisen kannattaa myös vilkaista erään Luxemburgin maakunnan lippua:
http://www.crwflags.com/fotw/flags/be-wlxsh.html

Kaikesta huolimatta, mitään varmaa Hubertuksen elämänvaiheista ja olemassaolosta ei tiedetä. Meillä ei ole muotokuvaa, syntymätodistusta tai vanhempien nimiä.
Ja onhan legenda elänyt niin kauan – niin monissa suissa, korvissa ja mielissä.

Metsästyskoirien ja metsästyksen suojelijan, Pyhän Hubertuksen päivää vietetään vuosittain 3. marraskuuta. Silloin useissa paikoissa järjestetään metsästysjuhlia ja koirat siunataan perinteen mukaan. Myös Suomessa metsästysseurat ja useat koirakerhot juhlivat päivää, vaikka maamme keskiaikaiset, katolilaiset traditiot on melko taidokkaasti pyritty hävittämään. Kuvassa tyypillinen englantilainen ajokoira saa osansa.

Joten, palataanpa koiriin.

Mitä tulee vihikoiran erikoiseen ulkonäköön, kiinnitettiin sen kasvatuksessa huomio siihen, että se operoisi ainoastaan nenällään. Siinä työssä pitkien korvien, roikkuvien silmäluomien ja kaulan helttojen ajateltiin varmaan auttavan. Näin tapahtuukin, myös nykytietämyksen mukaan. Roikkuva nahka nimittäin pöllyttää maasta irti hajumolekyylejä. Se taas auttaa haistelijaa, kun sen ei itse tarvitse puhaltaa hajupartikkeleja lentoon –  ja sitten vedettäväksi hengityksen mukana nenän aistinsoluille.
 
Kuten edellä selostetusta (toivottavasti) kävi ilmi, ei alkuperäisillä hubertuksenkoirilla ollut vakiovarusteena sellaisia rynkkyjä kuin rodun nykyisillä koirilla (varsinkin uroksilla) näkee.
Tästä todisteena sopusuhtainen Marmion – koira, tyypillinen esimerkki 1700- luvun vanhasta englantilaisesta vihikoirasta.
Marmionin vaalea väri on kaunis, toimien keventävänä kontrastina isolle koiralle. Nykyään tällaista väriä ei rodussa enää suvaita:

Kuvan Marmion -vihikoira eli aivan 1800-luvun alussa. Sen omisti englantilainen lordi William Beresford, innokas metsästäjä sekä poliitikko. Marmionissa näkyvät muinaisten vihikoirien piirteet. Sillä ei ole ryppyjä tai suurta helttaa leuan alla. Talbot -koiraa se muistuttaa siitä, ettei se ole mainittavan korkeajalkainen. Värikin on lähellä valkoisia talbotteja. Marmion vaikuttaa olleen sopusuhtainen koira. Keltaiset vihikoirat ovat nykyään erittäin harvinaisia, koska 1800-luvun lopulla heräsi innostus ruskean-mustiin koiriin.

Amerikkalainen noutajakoiratuntija ja -kirjailija Richard Wolters on esittänyt, että jopa labradorinnoutajan taustalla vaikuttaa St. Hubertuksen koiran perimä. Hän viittaa kirjoituksissaan kokomustaan hubertuksenkoiraan, jollaisia Englanissa aikanaan kasvatettiin.

Äänetön, tumma koira kuulostaa fiksulta – se oli varma valtti metsästettäessä hämärän aikaan. Muutenkin uskon vihikoiran osuuteen noutajan perimässä. Tiedetään nimittäin myös, että 1500- ja 1600-luvun Englanissa ja Irlanissa, joista lähdettiin uuteen maailmaan ja Newfoundlandin saarta asuttamaan, ajan kyvykkäimpiä metsästäjiä olivat juuri vihikoirat. Seisojiahan ei saarilla vielä tunnettu ja spanielikin oli melkoinen outous ja uutuus; sitäpaitsi useimmile aivan liian kallis.
Tässä olivat ne todisteet, jotka voin asiasta tarjota.
Toki, vilkaiskaa vielä kuvaparini toinen osa: 

Labradorin ulkonäössä on huomattavan paljon ajokoiramaisia piirteitä. Vertaa tätä ja yläpuolen Marmion-vihikoiraa, niin saatat yllätyttyä. Muilta ominaisuuksiltaan koirat eivät juuri muistusta toisiaan, ellei nyt tiettyä hitautta / vierellä pysyvyyttä ja rauhallisuutta sekä haukkumattomuutta lasketa sellaisiksi. Ja miksei laskettaisi? eroja löytyykin sitten enemmän. Labradori omaa erittäin joustavan luonteen ja on siten koulutettavissa lähes mihin vain tehtävään. Se on monikäyttörotu - mitä taas vihikoira ei todellakaan ole. Mutta eipä niiden hajuaistiakaan kannata lähteä vertailemaan! Vaikka labradorin nenä on kuuluisa, se ei osaa keskittyä kovin vanhaan jälkeen.

Kun vertaa vanhoja koiria moderneihin rotuihin, on tärkeää muistaa, että ne vihikoiran ominaisuudet, joita labradorimme mahdollisesti) kantaa, tulevat 1500 – 1700 – lukujen vihikoirilta.
Vihikoira ei tuohon aikaan ollut suinkaan mikään säkkituolinaamainen kaveri, vaan melko miellyttävän näköinen olento. Sillä oli kuitenkin työhönsä tarvittavat vahvat jalat, suurehkot, pyöreät tassut, vahvat, paksut päkiät sekä kookas, täyteläinen ja avosieraiminen nenä.
Ne ovat myös hyvän, tämän päivän labradorin ominaisuuksia.

Jos ammoisina aikoina metsästäjät arvostivatkin vihikoiraa, voidaan toisaalta hyvin väittää, että vihikoiria yleisempiä olivat varhaiset ajokoirat eli rakit.
Sana rakki juontuu muinaisesta norjankielestä ja liittyy siihen, että rakit jäljittivät saaliseläintä laumana. Rakit eivät olleet puhdasrotuisia vihikoiria, eivät niin suuria, eivätkä niin kalliita. Mutta ne jossain määrin kantoivat vihikoirien perimää.

1500 - luvun kaiverrus skotlanninrakista, eli varhaisesta ajokoirasta.

Kun siis ”aito vihikoira” mainitaan ajokoirarotujen edeltäjänä, ei se ole puhdas totuus, koska vain harvoilla oli mahdollisuus rotukoiraan, full – blooded houndiin.
Sitäpaitsi, Euroopassa metsäkoiran omistamista säätelivät metsä- ja metsästyslait säätelivät aina 1800 – luvulle saakka.
Mutta tästä huolimatta, kaikki rodut tai niiden alkutyypit (ns. maatiaisrodut) eivät silti syntyneet kuninkaiden kenneleissä ja aatelisten kartanoissa.

Ylänkömaiden arjen kuvaajana tunnetun George Morlandin maalaus näyttää syrjäseudun kievarin, minne metsästäjä on poikennut ajokoiriensa kanssa. Morland maalasi enimmän tuotantonsa 1700-luvulla.

Ylänkömaiden arjen kuvaajana tunnetun George Morlandin maalaus näyttää syrjäseudun kievarin, jonne metsästäjä on poikennut ajokoiriensa kanssa. Katso erityisesti vaaleaa koiraa. Sillä on leveä, voimakas rinta. Se on foxhound - ajokoira, joka kehitettiin risteyttämällä nopeaa vinttikoiraa, metsästysviettistä terrieriä - ja vahvaa bulldoggia. Tarvittiin ehkä myös muutama vihikoiraristeytys antamaan rodulle hyvä nenä. Ehkäpä maalauksen koira kantaa hieman talbot- perimää, ainakin värin puolesta niin voisi kuvitella. Morland maalasi enimmän tuotantonsa 1700-luvulla.

Kun 1600 – luvulla alettiin kehittää moderneja eli kevyempiä, pienempiä, ennenkaikkea nopeampia metsästyskoiria, ei voitu ajatella raskassoutuisesta vihikoirasta tehtävän sellaisen. Pohjaksi valittiinkin vinttikoira, jota muokattiin eri risteytyksillä. Toki vihikoiriatyyppiäkin käytettiin. 

Rakkeja eli laumana metsästäviä ajokoiria - tarkalleen amerikanajokoiria (american foxhound).

Vastaus alun kuva-arvoitukseen: venäjänajokoira.