Loki n:o 13: Keski-Euroopan suokoira, kotisusi ja kääpiöpystis

Avainsanat

, , , , , , , ,

Alla on kuva pomeraniankoirasta. Se on pienenpieni, englantilainen sylikoirarotu, jolla on pitkä saksalainen historia ja vielä pidempi muinaishistoria kivikautisten järviasutusalueiden yleiskoirana. Vertaa kuvaa muihin tämän jutun kuviin valkoisesta koirasta.
Kyseessä on sama rotu, kun aikaa on kulunut vain 100 vuotta!

Pommeri on pienin pystykorva ja kuuluu kotisusiksi kutsuttuun keskieuroopplalaiseen tyyppiin (englanniksi wolf spitz). Uskotko, että 1500-luvulla tämän koiran esivanhemmat vetivät nomadiperheen rekeä tundralla? Tai että nuoremmalla kivikaudella sen esivanhemmat paimensivat karjaa ja haukkuivat vaaraa Sveitsin, Itävallan, Pohjois-Italian rehevien järvien rannoilla?

Pomeriankoiraa eli pommeria kutsutaan myös kääpiöpystykorvaksi. Se kuuluu samaan perheeseen muiden keskieurooppalaisten minikokoisten pystykorvien kanssa ja on sukua mm. lapinporokoiralle.
Englannissa näistä pystykorvista innostuttiin 1800-luvulla ja kuningatar Victorian Windsor – kennelnimi niitti mainetta erikoisen pienillä koirillaan.
Kuningatar tuotti ulkomailta mahdollisimman pieniä yksilöitä ja hänen ansiokseen voidaankin lukea se, että pommerikoiran koko pieneni nopeasti puoleen entisestä. Normaalin suomenpystykorvan kokoluokasta hypättiin suurin piirtein chihuahuan kokoluokkaan.

Englanninkielisellä termillä spitz viitataan alkukantaisiin pystykorvakoiriin. Todellisuudessa spitz tarkoittaa liettä ja ei mitä tahansa takkaa vaan nimenomaan kotiliettä. Esimerkiksi saksalainen minipystärirotu wolf spitz kuuluisi suomeksi kotilieden susi. Kun suomi näin kaunista on, miksi emme käytä nimeä koirasta? Pystykorva on kovin proosallinen.
Sitäpaitsi varhaiset euroopan paimenkoirat eivät olleet kaikki välttämättä edes pystykorvia. 
Kotisuden nimen takana piilee myös se, että nämä koirat olivat paikkauskollisia vahtikoiria ja paimenkoiria, eivät varsinaisia metsästyskoiria, jotka seuraisivat riistaa naapurikylien maille.

Niin sanottuja kotisusia eli erään muinaisen pystykorvatyypin jäänteitä on löytynyt useiden keski-eurooppalaisten kylien paikoilta entisiltä tärkeiltä järvialueilta. Nykyään näistä järvistä monet  ovat umpeenkasvaneita, niittymäisiä kosteikko- ja suoalueita muun muassa nykyisten Tanskan, Sveitsin, Itävallan, Slovenian ja Pohjois-Italian mailla.

George Stubbs: Walesin prinssi vaunuineen ja pomeranian koirineen, vuodelta 1793.

Koiralöydöt ajoittuvat aikaan, joka kesti myöhäiseltä kivikaudelta pronssikaudelle eli jaksolle 6500 – 800 ennen ajanlaskumme alkua.

Ajanjakso merkitsi muutosta eurooppalaisen ihmisen kulttuurissa, kun metsästäjä -keräilijäkulttuurista siirryttiin raskaampaan, työvoimaa nielevään maanviljelys- ja karjankasvatuskulttuuriin. Sinä aikana nykypäivän tunnetut viljelykasvit ja kotieläimet irroitettiin niiden alkuperäsiestä luontoyhteydestä eli kesytettiin. Tätä prosessia, joka kesti muutaman tuhat vuotta, kutsutaan domestikaatioksi. Kun kivikaudella vehnä oli spelttivenhää, muuttui se domestikaation kestäessä vähemmän kuitua sisältäväksi vehnäksi. Samoin kehittyivät kivikaudella lammaseläin, nauta ja sika villemmistä kantamuodoistaan.

Nuoremmalla kivikaudella syntyi myös sen aikaiseen eurooppalaiseen viljelyskulttuuriin sopiva koiratyyppi, suokoira, canis palustris. Koira sai tämän nimen, koska juuri järvenrannat ovat olleet niiden tyypillisiä löytöpaikkoja.

Saksanpystykorva on keskikokoinen pystykorva, paino 16-25kg. Hollantilaiset ehtivät aikanaan rekisteröidä rodun itselleen nimellä Keeshound. Kyseessä on kuitenkin sama rotu, joka on yksi Saksan viidestä wolf spitz - rodusta.

Suokoirat olivat keskikokoisia, alkukantaisia kyläkoiria, joilla oli susimainen kuono ja sopusuhtainen, neliömäinen rakenne. Löydöksistä suurimpienkaan yksilöiden koko taikka raateluhampaiden pituus ei yllä myöhemmän roomalaisajan kookkaiden koiratyyppien tasolle. Toisaalta löydöistä puuttuvat selvästi myös roomalaisajalla tunnetut kääpiökoirat.

Laatokan rannalta ja myös alempaa Itä-Euroopasta on tosin löytynyt myös kivikaudelle ajoittuva Laatokan- eli Inostranzewin koira, joka oli suokoiraa suurempi alkukantaine tyyppi. Siitä ajatellaan polveutuvan kookkaat rekikoirat ja laikat.

Keski-Euroopan järvialueiden koirien on tutkimuksissa havaittu olleen niin yhteneväisiä kooltaan ja muodoltaan, että voidaan puhua ensimmäisestä eurooppalaisesta koiratyypistä ja maatiaisrodusta. Silti koirankasvatus ei ollut niinkään päämäärätietoista, vaan koirat kehittyivät juuri sellaisikseen kiinteänä osana muuta kulttuuria.

Työkuvaltaan suokoirat olivat monikäyttöisiä. Niiden kotiseuduilla, rannoilla ja alangoilla keskityttiin karjankasvatukseen ja viljelyyn. Metsästyskohteena olivat lähinnä vesilinnut, pienriista ja villisiat. Koirat paimensivat karjaa, vahtivat asumuksia ja luultavastikin auttoivat metsästyksessä, vaikkei todisteita alueiden metsästystekniikoista olekaan löydetty.

Suokoirien tarkemmasta ulkonäöstä ei ole mitään tietoa. Luultavasti niistä löytyi sekä pystykorvaista että luppakorvaisempaa tyyppiä. Myös snautserin katsotaan polveutuvan ikivanhasta Keski-Euroopan koiratyypistä, suokoirasta. Labradori on kuvassa vain viihdyttämässä eikä kuulu muuten asiaan. Sen taustalta tosin kyllä löytyy pystykorvia, nimittäin arktisia husky - ja intiaanikoiria. Tulen toukokuun aikana kirjoittamaan aiheesta lokia.

Suurpetoja vastaan suokoirat olivat aivan liian pieniä, mutta niiden innokas haukku ja energinen ja äärimmäisen valpas luonne korvasivat tätä puutetta. Haukullaan ne pystyivät kyllä pitelemään hirvieläimiä aloillaan. 

Suokoirista polveutuvat mm. nykyiset unkarilaiset paimenkoirarodut pumi, puli ja mudi, espanjalaiset pyreneittenpaimenkoira ja espanjanvesikoira, villakoiran edeltäjä barbet, saksalaiset snautseri, pinseri ja kaikki viisi wolf spitz – rotua sekä suomalaiset pystykorvat ja lapinkoirat. Kaikenkaikkiaan yli sadan koirarodun katsotaan olevan lähtöisin niistä. Suomalaisten pystykorvien – ainakin suuremman karjalankarhukoiran uskotaan polveutuvan myös ja etenkin niin kutsutusta laatokankoirasta eli inostranzewinkoirasta.

Pronssikauden kansainvaellusten aikana suokoirat matkasivat Keski-Euroopasta pohjoiseen, tundrille ja aina Jäämerelle asti. Jotkut pohjoiseen päätyneet suokoirat kasvattivat kokoaan ja niiden annettiin risteytyä susien kanssa. Pohjoisilla kansoilla ei aluksi ollut karjaa, joten susi ei ollut siellä vihollinen vaan naapuri jonka kanssa elettiin rinnakkain ja se toimi varakoirana ja koirien geenipankkina, jonka avulla omaa koirakantaa voitiin kätevästi uudistaa ja parantaa. 

Samojedinkoira 1800-luvun lopun englantilaisesta, W. D. Druryn kirjoittamasta koiratietokirjasta. Eksoottiset, pirteät ja uskolliset pystykorvat olivat englantilaisten muotirotuja muutaman sadan vuoden ajan. Tämän koiran alkuperäisestä samojedin verestä en menisi ihan takuuseen. Se muistuttaa enemmän 1700-luvun pommeria (ks. maalaukset).

Suokoirista ja paimenkoirista tuli siis rekikoiria ja metsästyskoiria. Niiden koko kasvoi.

Pomeriankoirakin on peräisin näistä pohjoisen koirista, mutta on hullua kuvitella, että ”pommeri” voisi kiskoa nykyään rekeä. Kun vielä 1800 -luvulla sen säkäkorkeudeksi määriteltiin ”useimmiten 40 cm tai ainakin alle 50 cm” painaa se  nykyään vain 2-4 kiloa ja on korkeudeltaan 13–28 cm. On hassua, että se yhä luokitellaan alkukantaiseksi roduksi, kun se ei pysty enää mihinkää alkuperäiseen tehtävään. Se on ammatiltaan nyt silkka seuraeläin ja sylikoira (ns. toy breed). Äksyinen luonne ja haukkuominaisuus sillä ovat tallella, mutta ääni on hyvin heikko, usein jopa pelkkää kähinää. Tämä tietenkin sopii urbaanin seurakoiran portfolioon. Modernissa kaupungissa koirien tulee vaieta ja autojen äristä.

Rodun muuttumisesta kertoo paljon se, että vuonna 1847 englantilainen koiratuntija ja kirjailija H.D. Richardson vertasi pommeria kiinanpystykorvaan. Ne olivat hänen mielestään niin samannäköisiä, ”ettei niitä voinut erottaa toisistaan kuin väristä”.

1700-luvulla Englantiin tuotiin kaksi valkoista Pomeranian koiraa, jotka näyttivät juuri tältä. Yhdennäköisyys samojedinkoiran kanssa on suorastaan hämäävä. Aina 1800-luvun loppulle asti rodun suosikkiväri oli valkoinen - nyt se taitaa olla punainen. Vielä 120 vuotta sitten koira oli tyypillisesti 40-50 senttiä korkea pystykorva - nykyään keskimäärin 20 senttinen sylihauva.

Loki 12: Kaivarin kettu, Larun repo

Avainsanat

, , , , , , ,

Märkä "Kaivarin kettu" juoksee Ullanlinnan rannasta kohti puistoa. Satunnainen ohikulkija, mies nimeltä T. Vappula pelasti ketun merestä aurinkoisena mutta koleana sunnuntaipäivänä. Kettu oli lähtenyt uimaan Uunisaaresta muutaman sadan metrin matkaa ja osui Merisataman rantaan, kohtaan, jossa korkea betoninen rantavalli estää tehokkaasti minkä tahansa nisäkkään rantautumisen. Joskus näillä kohdin merestä on poimittu myös horjahtaneita ihmisiä. Kuva on toimittaja Saska Saarikosken ottama. Tapauksesta ehti uutisoimaan tuoreeltaan Helsingin Sanomat.

Kerroin aiemmin puoliksi kesyyntyneistä ketuista lokissani https://peninkulmilla.wordpress.com/2010/02/06/loki-no-4-topi-ja-tessu-villit-koiraelaimet-osa-i/
Kirjoitin siinä nuoresta kettuyksilöstä, joka ilmestyi metsästämään Etelä-Helsingin puistoihin joulukuussa 2009.
Nyt, aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä 25.4. kettu ui Ullanlinnan rantaan: (http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Mies+pelasti+ketun+Kaivopuiston+rannasta/1135256381142).

Herra H. Sarmaja oli nähnyt samaisen ketun Liuskasaaressa muutamaa tuntia aiemmin aamupäivällä. ”Liuska” ei ole mikään kovin suosittu ulkoilupaikka; se on paikallisen purjehdusseuran käytössä ja täynnä kuivanmaan venepaikkoja. Kettu oli ilmeisesti ollut siellä päivälevolla, kunnes (silminnäkijä Sarmajan mukaan) pikkukoira oli häirinnyt sitä. Kettu oli suunnannut kohti Uunisaarta, jonne se oli päässyt aallonmurtajaa pitkin juosten.

Koska Uunisaaren silta oli jo kesäksi ehditty poistetaa, joutui kettu uimaan mantereelle. Se oli sille ehkä jo tuttua, siltahan oli purettu viikkoa aiemmin.
Epäonnekseen uimari saavutti rannan kohdassa missä ihmisen tekemä rantavalli kohoaa merestä toista metriä korkeana. Ketulla ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä kapuamaan kuiville. Se jäi hätääntyneenä uiskentelemaan rantaan edestakaisin. Paikalle alkoi kerääntyä ihmisiä ja joku tilasi pelastuslaitoksen apuun.

Mutta ennen kuin pelastusyksikkö ehtii paikalle, muuan mies kumartuu notkeasti alas veteen ja nappaa kettua niskasta kiinni, nostaa sen merestä ja tiputtaa rannalle.
Kun märkä kettu saa maata alleen, laukkaa se reipasta kyytiä ja vesipisarat perässään Kaivopuiston suuntaan.

Ketun paljain käsin merestä pelastaneelle miehelle, joka muuten kertoi toimittajalle nimekseen Tuomas Vappula, on moni stadilainen ehdottanut mitalia. Kannatan ajatusta.

Lauttasaaren kettu, kuvattuna 31.10. 2009. Kettu oli kesy ja kuvaaja herra H. Ahlroth sai kertomansa mukaan zoomailla sitä aivan rauhassa, vain metrin päässä. Tästä kuvasta näkyy hyvin punaketun "kissan silmät". Kirkkaassa valossa ketun pupillit supistuvat viiruiksi rajoittaakseen valon pääsyä silmän verkkokalvolle. Kuvalähde: HS verkkoliite.

Moni on myös ihmetellyt miten Vappula uskalsi mennä tarttumaan villieläintä turkista. Eivätkös ketut kanna vesikauhuvirusta?
Eivät nykyään. Nimittäin vuodesta 1991 Suomi on luokiteltu rabieksesta vapaaksi maaksi. Rabies ei meitä sitä ennenkään pahemmin vaivannut. Esimerkiksi vuosien 1958 – 1986 välillä yhtään tartuntatapausta tai sairasta eläintä ei tavattu. Vuonna 1987  vesikauhuun kuoli lepakkotutkija. Kyseessä oli jonkinlainen epidemia, sillä onnettomutta seuranneina parina vuonna Suomen supikoirissa ja ketuissa tavattiin vesikauhua.
Sitä paitsi, rabieksen sairastuttaman ketun käytös poikkeaa terveen pirteän ketun käyttäytymisestä. Vesikauhuinen kettu tuskin edes lähtisi uimaan parin- kolmensadan metrin matkaa. Villieläimiä kohdattaessa havainnoinnin ja kaupunkijärjen käyttö on siis suositeltavaa.  

Minä ja ystäväni olemme havainnoineet Etelä-Helsingin ketun liikkeitä Kaivopuistossa, Harakassa ja Uunisaaressa viime talven aikana.
Helmikuun syvien lumien ja kovien pakkasten aikaan Tähtitorninkadun talonmies oli aamuvarhaisella nähnyt ketun ajavan jänistä Ullanpuistikkoa alas. Jänis yritti Venäjän suurlähetystön pihaan turvaan, mutta juuri ennen aitaa kettu tavoitti sen.

Lauttasaaressa kettuja on useampi. Ihmisten tiedetään myös ruokkivan niitä rannoilla kädestä. Se on kuitenkin A) turhaa B) tyhmää. Ketut eivät ole lemmikkejä ja kaupunkiluonnossa niille liittää ruokaa yllinkyllin. Kuvan on 23.5.2009 ottanut V. Tähkävuori Helsingin Lauttasaaressa.

Eräänä myöhäisenä helmikuisen yön hetkenä seisoin itsekin koirani kanssa ”Obsan” mäellä katsellen repoa, joka istui alempana kadulla katsellen meitä. Eläin oli pienehkö, pyöreäpäinen ja sen siluetti näytti hämärässä kissamaiselta. Se tuijotti takaisn pitkään, kunnes koira yritti ahneesti lähestyä sitä. Silloin se liukkaasti kääntyi ympäri juostakseen alas rinnettä pitkänpullea häntä perässään.
 
Ketuilla riittää ruokaa. Stadin keskustassa asustelee jäniseläimiä, myyriä, hiiriä, rottia ja puluja. Kevään tullen saapuvat lokit ja kanadanhanhet. Muutakin ketulle on tarjolla. Ihmisten jätteitä on puistoissa ajoittain runsaasti. Grillikanan luut maistuvat sille varmasti. Ihmiset ovat ruokkineet Helsingin kettuja jopa kädestä.
Huhtikuun 9. päivän vastaisena yönä kettu tappoi kaksi flamingoa Helsingin Korkeasaaren eläintarhassa. http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/korkeasaaren-flamingot-kuolivatkin-sokkiin-kettu-raateli-vain-kaksi

Aamulla eläintenhoitaja löysi kasassa kuolleena makaavat linnut. Aluksi kauhisteltiin, että kettu oli tappanut koko joukon. Tutkimusten jälkeen selvisi, että linnut olivat kuolleet järkytykseen. Jotkut niistä olivat hyvin vanhoja, jopa 40-vuotiaita.
Korkeasaaren flamingot ovat tottuneet viettämään yönsä sisätiloissa, mutta tällä kertaa hoitaja oli unohtanut ne kohtalokkaasti ulos.

Luontomestari Heikki Yletyinen Helsingin kaupungin rakennusvirastosta toteaa, että juuri nyt Helsingin kettukanta on ehkäpä runsaimmillaan. Koska muutamia sairaita yksilöitä on tavattu, saattavat ketut olla pian vähenemään päin.

Kaivarin lisäksi Stadi-kettuja on nähty viimeisen vuoden aikana mm. Lauttasaaresta seuraamasta ulkoilevaa koiraa ja Ruoholahden metroaseman liepeiltä.
Lauttasaaren yksilöt näyttävät kesyimmiltä. Kaupunginosan internet-keskustelupalstalta ilmenee, miten jotkut pienten koirien omistajat ovat huolissaan:
http://kaupunginosat.net/lauttasaari/index.php?option=com_fireboard&func=view&catid=1&id=7809&Itemid=826

Esikaupungeissa kuten Kumpulassa ja Haagassa kettuja näkee jopa useammin. Yleisradion työntekijät ovat muutamien vuosien ajan saaneet seurata näköalapaikaltaan kahvilan suuren peililasiseinän  takaa, miten punatakit leikkivät nurmella aivan ikkunan edessä.

Harva kaupunkilainen silti koskaan näkee kettua. Villikaneja ja hanhia tapaa noin tuhansia kertoja useammin. Luonnonjärjestys onkin, että kasvissyöjiä on lihansyöjiä moninkertaisesti enemmän.

Ketut liikkuvat mieluummin hämärän aikaan, aamuisin ja iltaisin. Yö on niiden parasta metsästysaikaa. Osittain kesyyntynyt kaupunkikettu metsästää tottuneesti päivänvalossakin. Kesäaikaan sen voi hyvällä tuurilla nähdä juoksevan hanhiparveen ja nappaavan saaliin.

Kaupunkiketut joutuvat usein vaihtamaan päivälepopaikkaansa, koska niitä tahattomasti häiritään. Se on tietysti ikävää, mutta kaupunkiasumisessa on myös ehdottomat etunsa: ruokaa löytyy helposti eikä muita kilpailevia petoja juuri ole.

Ihmiset ruokkivat kettua aivan turhaan ja väärällä tavalla. Ihmiselle sopiva, suolattu ruoka rasittaa tämän villin koiraeläimen maksaa ja munuaisia. Kuvalähde: Riemurasia.net.