Avainsanat

, , , , , , , , , , , , , ,

Kirjoitin taannoin pitkän lokin vihikoirista ja muista ajokoirista. https://peninkulmilla.wordpress.com/2010/04/10/loki-no-8-vihikoira-rakki-ja-ajokoira-hajun-perassa/
Vaikka vihikoiralla tarkoitetaan tiettyä yhtä St. Hubertus Houndia eli Bloodhoundia, löytyy maailmasta muutama muukin verikoiraksi kutsuttu – ja jopa toinen hubertuksenkoiraksi kutsuttu.

Jos vanha charmi riisutaan, on vanha vihikoira ajokoira muiden joukossa. Ajokoirarodut kuitenkin eroavat toisistaan nopeuden, hakualueen, ääntelyn ja riistavalintojen suhteen.

Keskiajan vankkoja bracke – ajokoiria. Niitä edellä laukkaa vinttikoira, tavoittaen jo otetta saaliseläimestä.

 1800 – luvun Englannissa Bloodhoundia alettiin jalostaa yhä enemmän vain näyttelytarkoituksiin. Prosessissa koira menetti paljon aitoudestaan. Ja kun metsästyskoirasta tuli keskiluokan erikoinen lemmikki, ei sen ammatillisiin ominaisuuksiin tarvinnut kiinnittää välttämättä huomiota. Myös sen ulkonäkö muuttui melko radikaalilla tavalla.

Makaava englanninvihikoira eli Bloodhound ja sen edessä saksanvihikoira eli St. Hubertus bracke. Näiden bloodhoundien tietoista vertailua tehtiin jo varhain, kuten tässä 1800 – luvun loppupuolen koirarotuesityksessä.

Vihikoiria tunnettiin ennen lukuisia eri tyyppejä ja värimuunnelmia, mutta (lähinnä englantilaisen) jalostustoiminnan tuloksena rotu pelkistyi yhdeksi isonahkaiseksi karikatyyriksi. Koiran ”brändin” vahvuutta voi mitata sillä että koirista mitään tietämätönkin tietää heti, miltä ”aito vihikoira” näyttää – vaikkei ole sellaista koskaan nähnytkään!

Kuten taannoisessa vihikoira-lokissani mainitsin, muualla Euroopassa säilyivät vanhat, moni-ilmeiset bracke-koiralinjat. Koirilla myös metsästettiin – näyttelytoiminta oli täysin toissijaista – jos sellaista nyt kaikissa kylissä ja korvissa edes järjestettiin.Manner-Euroopassa metsälait rajoittivat harrastusta Ranskan vallankumoukseen saakka.
Mutta laajassa Euroopassa ja etenkin sen vuoristoisilla korpimailla lain kiertäminen oli helpompaa kuin Englannissa, jossa säätykulttuuri saneli metsänkäyttöoikeudet aivan 1800-luvun lopulle asti.

Unkarinajokoira, englanniksi Transylvanian Hound (kuvassa) ja niinikään musta puolanajokoira ovat vanhoja eurooppalaisia bracke-koiria.

Kaikki ajokoirat polveutuvat roomalaisaikojen kelttien metsästyskoirista (Kelten Bracke tai Celtic Hound), joka sai runsaasti vaikutteita Euroopan miehittäjäkansan roomalaisten koirista.
Alkuperäinen kelttienajokoira muistutti ehkäpä Segusier – tyyppiä. Myös sveitsiläinen Jura Hound edustaa samaa tyyppiä. Segusier – tyyppi on vahva ja hieman romuluinen, hoikkajalkainen ajokoira.
(Italianajokoirasta lisää lokissa n:o 15).

Vanhoilla vihikoirilla harjoitteleminen ja metsästäminen on oma lajinsa. Manner-eurooppalaisen tradition mukaan koiria tulee olla useita ja eri tasoisia, koska nuoret oppivat vanhemmalta  johtajakoiralta. Vain viisain ja osaavin koira pannaan johtamaan jälkeä eteenpäin. Myös eurooppalaisten ajokoirien isä, pyhä Hubertus, metsästi ajan tapaan usean vihikoiran avulla.
Vanhat vihikoirat ovat mestareita kommunikoimaan metsästäjän kanssa kymmenen kilometrin takaakin ja niillä on hyvä suuntavaisto.

Pieter Brueghel vanhemman maalaus vuodelta 1565 (”Hunters In The Snow”) näyttää koiraseurueen palaamassa vuorilta takaisin kylään. Etujoukossa pari vinttikoiraa ja takana tukevampia ajokoiria. Myös kaksi pikkuista ajokoiraa on mukana.

Jotkut Euroopan nykyiset bracke-rodut omaavat yli tuhatvuotisen historian – yhtä pitkän kuin virallinen, mutta ylijalostettu St. Hubertuksenkoira. Vanhimpia bracke-koiria ovat ainakin sveitsinajokoirat ja niistä erityisesti juranajokoira (saks. Jura Laufhund St. Hubert). Se tunnettiin jo renessanssin aikaan Sveitsin ja Ranskan kotoisia vuoristoalueita kauempana.

Tirolinajokoira eli Tiroler Bracke, usein mustanpuhuva. Koiralla on ”mikki hiiri” -naamio, jollaista nähdään ajokoirien lisäksi tyypillisesti myös alkuperäisillä husky-koirilla.

Uusi vanha rotu ardennienajokoira on näyttäisi olevan lähempänä alkuperäistä mustanväristä St. Hubertuksenkoiraa kuin Bloodhound itse:

Ardennienajokoira – alkuperäinen Hubertuksenkoira, vaikkei virallisesti rotu, vielä, olekaan.

 Ardennit ovat laaja, metsäinen vuoristoalue Belgian, Luxemburgin, Ranskan (ja Saksankin) rajaseuduilla. Vuoriseutu oli aikanaan – ja on edelleen – hyvin tärkeä luonto- ja metsästysalue. Siellä asuu paljon villieläimiä ja siellä sanotaan myös sijainneen itse Pyhän Hubertuksen luostarin ja kennelin, jossa Hubertus kasvatti ja harjoitti koiriaan.

Ardennienajokoira on nimeään myöten silkka antiteesi FCI – hyväksyttyä Bloodhoundia kohtaan. Se ei ole virallisesti hyväksytty rotu, eikä kerho näytä tavoittelevan koirilleen yhdenmukaista tyyppiä tai uniformua.
Rodussa näkyy niin täysin mustia, black and tan – värisiä ja likaisenkirjavia brindle (brandl) – koiria.

Mustan ardennienajokoiran pentuja.

1950-luvun aallonpohja herätti saksankielisen alueen koiraharrastajat vaalimaan ikivanhaa ajokkiperinnettä.
Ardennien-brackea on kehitetty asiantuntevasti mannermaisten, vanhojen brackerotujen, mm. tirolinajokoiran ja itävaltalaisen Brandel-Bracken-koiran avulla.

Barnie, black and tan – värinen ardennienajokoira.

Amerikkalaisella noutajatietäjällä Richard Woltersilla on teoria, jossa labradorinnoutajan merkittävin kantaemo olisi vanhojen kelttikansojen mustanpuhuva vihikoira, joita tuotiin Englantiin ja sieltä edelleen sen ensimmäiseen siirtomaahan, Newfoundlandiin.
Hei Riku, se on yhä olemassa!

Franz Erbe, yksi ardennienajokoirarodun perustajista mustine koirineen.