Loki 30: Beaglet maastossa ja maastokisoissa

Avainsanat

, , , , , , , ,

Perusenglantilainen beagle alkoi yleistyä USA:ssa 1870 – luvulta alkaen. Beaglen tai useamman avulla suoritettava saaliinajo on nykyään kaikkien suosituin metsästysmuoto Pohjois-Amerikassa.
George Earl: Beagle tiheikössä - A Beagle In A Thicket, 1800 -luku. Englannissa beagleä käytettiin usein spanielin sijasta heinikkoon ja pensaisiin piiloutuvien fasaanien jahdissa. Pienen ja lyhytkarvaisen koiran on helppo liikkua sellaisessa maastossa. Beaglen voi myös spanieleiden tapaan opettaa tuomaan ammuttu riista "käteen".

George Earl: Beagle tiheikössä – A Beagle In A Thicket, 1800 -luku. Englannissa beagleä käytettiin usein spanielin sijasta heinikkoon ja pensaisiin piiloutuvien fasaanien karkottajana. Pienen ja lyhytkarvaisen koiran onkin helppo liikkua sellaisessa maastossa. Beaglen voi spanieleiden tapaan opettaa tuomaan ammuttu riista ”käteen”.

Jo vuonna 1890 alkoivat Amerikan beaglejen omat kenttäkisat (engl. field trials). USA:an juuri syntynyt kennelliitto oli täysin näyttelyeläinpainotteinen, eikä metsästyskoiria haluttu lainkaan mukaan kansalliseen kennelklubiin. Näyttely- ja metsästyskoiraharrastajien välillä oli tuolloin mahdoton kuilu, mikä ei ole vierasta koiramaailman nykypäivässä.

Pian tuosta pienestä, mutta innokkaasta metsästysklubista tuli rodun suurin kansallinen kerho.

Beaglejen kenttäkisat ovat, niin ikään yli satavuotisine historioineen, varsinainen uuden mantereen erikoisuus.USA:n lisäksi niitä  järjestetään Kanadassa. Kisassa (koiran omistajan valitsemasta optiosta riippuen) 1-25 koiraa jäljittää jänistä pitkin laajaa maastoa. Kerrallaan koiria voi olla kentän alueella enemmän. Esimerkiksi, omistajan valitsema yhden koiran koe tehdään niin, että kentälle lasketaan pariksi toinen koira. Molempien tulee löytää alueelta oma jänis ja ajettava sitä.
Tilaa tähän kaikkeen tarvitaan. Beaglekerhot vuokraavat tai usein omistavatkin sopivia maita, joita tapahtumissa hyödynnetään.

Myös yhdellä beaglellä voi mainiosti metsästää. Mutta se vaatii molemmilta paljon, ei mitenkään vähiten koiran kumppanilta:

Beaglejen maastokokeet ovat luonteeltaan kilpailuhenkisiä, mikä toivottavasti näkyy allaolevasta videopätkästä.
Kokeessa koiraa arvioidaan sen tyylin että tehokkuuden mukaan.
Amerikan beaglekisat ovat ehkä aidoin field trial -tyyppi, mihin mikään metsästyskoira voisi osallistua. Tämä sillä perusteella, että kokeen saaliseläin ei sääntöjen mukaan saa olla tilaisuutta varten kasvatettu ja alueelle päästetty (kuten noutavien, seisovien ja spanielikoirien kokeissa on usein asianlaita). Sen tulee siis olla ovela villieläin, joka pystyy puijaamaan koiria parhaansa mukaan. Kokeissa tietenkin myös ammutaan, tosin sillä vain testataan koirien paukkuarkuutta.

Kokeet ja kisat, joissa koira joutuu toimimaan aidossa työympäristössä ja elävän tai muuten aidon kohteen kanssa, ovat tärkeitä koirarodun alkuperäisen laadun säilyttämiselle. Jos nimittäin kokeita ei järjestettäisi, käyttökoirarodulle ominaiset kyvyt ja piirteet populaatiossa vähenisivät ja jopa katoaisivat. Näin on käynyt monille lemmikkimarkkinoita ja näyttelyjä silmälläpitäen jalostetuille linjoille niin paimenkoirissa, spanieleissa kuin noutajissa. Niin on käynyt monille beagleille, kun ajometsästys on Englannissa menettänyt suosionsa eikä rodunomaisia kenttäkokeita järjestetä.

Olisiko muuten mukavaa, jos suomalaisen valtakunnanlehden urheilusivuilla tai telkkareissa esitettäisiin vaihteeksi tällaisiakin kisoja?

Beaglen kanssa metsästäminen on oma lajinsa. Beagle on erikoisen suloinen ja pehmeä kotikoira, passiivinenkin. Monet beaglet muistuttavat, yhä, keskiajan maalausten pikkuisia metsästysspanieleita (ks. lokin alun Earlin maalaus).

Metsällä piikeli on eri maata. Ajettuaan jänistä takaa monta ympyrää, koirat lopulta ahdistavat saaliin hiljaa passissa odottavan aseen ulottuville. Tähän voi toisinaan mennä koko päivä tai kaksi. Heille, jotka eivät ymmärrä metsästyksen päälle, voi vain todeta että marketista liharuuan saa paljon, paljon helpommin.

Alunperin kooltaan keskimittainen rotu luotiin useita satoja vuosia sitten jäljittämään jäniksiä ja kaneja. 1800 -luvun aikana sen koko pieneni radikaalisti. Koiran ei ollut enää tarkoitus saada saalista kiinni ja tapettua, eikä muutenkaan edetä liian nopeasti. Siihen erikoistuivat uudet kookkaammat  ajokoirat. Beaglemetsästyksestä tuli hitaasta jahdista nauttivien vanhempien metsästäjien puuhaa, mikä ei kuitenkaan enää vastaa mielikuvaa tai todellisuutta kyseisestä urheilusta.

Beaglen esivanhempia englantilaisen Miltonin sukuvaakunassa, suunnittelija C. Catton, kaiverrus F. Chesham. Julkaistu vuonna 1790.

Loki 29: Sydämen asialla palaa ohjelmistoon

Avainsanat

, , , , , , , , , ,

Vielä kerran takaisin Aidensfieldiin!


Viime keväänä tauolle mennyt sarja, joka perustuu Nicholas Rayn omaelämäkerrallisiin tarinoihin, palaa töllöttimiin.
Sarjaa on nähty Suomessa jo usean vuoden ajan, lähes 350 jakson verran.

Nyt Yleisradion tv-kanavalla alkava 18. (ja siis samalla viimeinen) tuotantokausi sisältää kaksikymmentäneljä uutta jaksoa tuttuine poliiseineen, värikkäine kyläläisineen ja pikkurikollisineen. Ja mukana seikkailee tietenkin myös suloinen, oranssiviiksinen Alfred, entinen salametsästäjän lurcher.

Kirjoitin keväällä lokin lurkkeri-koirista, Hearbeatin Alfredista ja sen alter egoista
https://peninkulmilla.wordpress.com/2010/03/10/loki-no-7-lurkkerit-tv-sarjan-asialla/

Parasta lienee, että Heartbeat -porukka saa sulostuttaa viikonvaihteitamme ensi kevääseen asti.
Alkava kausi on brittiläisen ITV Productions Ltd:n vuoden 2008 tuotantoa.

Sydämen asialla YLE TV1:ssä perjantai -iltaisin 29.10. 2010 alkaen,
uusinta sunnuntai -iltapäivisin. 

Loki 28: Ymmärtääkö koira puhetta?

Avainsanat

, , , ,

Mascherino -koira on oppinut erottamaan melkoisen määrän substantiivisia sanoja toisistaan. Koiran isäntä pyytää sitä noutamaan kukkurallisesta lelukorista esineitä yhden kerrallaan: heinäsirkan (grillo), papukaijan (papagallo), kanan (pollo), siilin (riccio), kerrosvoileivän (panino), hain (squalo), kuun (luna), ja niin edelleen.
Mascherino ei erehdy kertaakaan. 

Loki 27: Mistä on isot labbikset tehty? (up-dated 20.10.2010)

Avainsanat

, , , , , , , , , , , , ,

Yleisesti ottaen, labradorin täytyy olla iso ja voimakas – ruipelot tai alimittaiset yksilöt ovat liian yleisiä

Frank Townend Barton: The Retriever: Its points; management; training and diseases, 1907.
(Suomennos by Peninkulmilla.)

1990 -luvulla Stormleyn kennelissä Englannissa syntynyt komean raskaspäinen narttu ”Pumerang Connection With Stormley” oli ruskea väriltään. Joskus kuulee sanottavan, että ruskeista löytyvät isoimmat yksilöt. Ainakin olen nähnyt erittäin monia sellaisia, myös valtavia naaraspuolisia. Terveisiä vaan Brunolle, Uffelle, Idalle, naapurin Lotalle…

1800 -luvun lopun ja seuraavan vuosisadan alun koiratuomarit olisivat varmasti hekin pitäneet kuvan massiivisesta koirasta.
Sellaista vain ei usein tullut vastaan. Jotain Banchory Boloa lukuunottamatta.

Frank Townend Barton kirjoittaa vuonna 1907 edelleen:

Labradorin otsa on hiukan korkeampi kuin muilla noutajilla, ja kasvojen ilme jonkin verran raskaampi kuin tavanomaisella noutajalla.”

Ja:

Labradorin erikoispiirre on olla isoluinen kauttaaltaan – – –

Bartonin valituksesta selviää, että tuon ajan labradorit olivat pääosin sopusuhtaisia ja melkein sieviä (tai ruipeloita, kuten Barton kirjoittaa). Varhaisille kasvattajilleen, lordi Malmesburyille ja muille yläluokkaisille, jotka olivat sporting gentlemaneja ja ylenpalttisesta rikkaudestaan huolimatta melkoisia luontoihmisiä, labradorinkoira oli parhaimmillaan sorsastuskumppanina. He ymmärsivät, ettei kookas ja massiivinen rakenne ollut välttämätön eikä paras mahdollinen vesilintuja ripsakasti noutavalle eläimelle. Vaikkakin heidän aikansa maku olisi sitä vaatinut.

Viktorian ajan Englannissa raskaat koirat olivat muodissa. Tyylisuuntauksena vallinnut romantiikka vaati liioittelua ja elämiltä leijonamaista jaloutta.

Siellä, missä Newfoundlandin koirien noutamiskykyä ei tarvittu, siellä koiran piti olla kooltaan mahdollisimman suuri. Newfoundlandissa ja muuallakin tiettömän Pohjois-Amerikan syrjäseuduilla koiran tärkein työ oli olla uupumaton ja kärsivälinen vetojuhta. Kolmesataavuotisen historiansa aikana tämä eläin teki koloniassaan kaikki mahdolliset hevosen työt.

Kun taas Euroopan miljoonakaupunkien liepeillä ”Labradorin koira” piti seuraa lapsille, vaimoille ja herrasmiehille itselleen ja hääti tunkeilijat pihamailta. Se oli myös näyttävä statussymboli, köyhällä kun ei ollut varaa ruokkia tällaista koiraa:

Irlannissa 1840 -luvulla elänyt ”Rollo” oli ajan parhaan käsityksen mukaan aito labradori, luultavasti tuontikoira. Rollo oli noin 72 cm korkea, karkeakarvainen ja sen rinnassa ja hännänpäässä oli valkoinen laikku. Labradorinkoira ei ajan rotumääritelmän mukaan kantanut häntää niin korkealla kuin newfoundlandinkoira ja oli useinmiten tätä isompi ja lihaksikkaampi. Rollon omisti Lady of Sir Patrick Barmeath ja se oli paronittaren seuralainen ja suojelija. Kuva ja mainitut tiedot ovat peräisin H. D. Richardsonin v. 1847 ilmestyneestä kirjasta ”Dogs, their origin and varieties”.

Koska labradorien rekisteröinnit alkoivat vasta vuosia myöhemmin, ei voida tietää, oliko yläkuvan Rollo -koiralla jälkeläisiä, joiden linjat voisivat johtaa nykypäivään.

Sen sijaan, seuraavalla tuhdilla neitokaisella voisi hyvin jälkeläisiä ollakin:

Kaksikymmentäviisi vuotta innokkaasti labradoreja maahan tuoneen, rodun ensimmäisiin kasvattajiin kuuluneen lordi Homen narttu Nan syntyi noin vuonna 1855 Newfoundlandissa, Labradorissa tai muualla lähialueella. Kuva on vuodelta 1867, jolloin Nan oli jo kovin iäkäs.

On mahdollista, että yläkuvan Nan olisi ollut jonkin lordi Malmesburyn koiran isoäiti ja siten nykyisten noutajiemme esiäiti.
Mutta kotimaassan tämäkin koira olisi joutunut kärry- ja rekikoiran hommiin. Lordin luona siitä tuli kuitenkin jalon noutajarodun siitoskoira, minkä voi todeta hieman roikkuvista nisistä.
Nan muistuttaa Rollon tavoin lyhytkarvaista newfoundlandinkoiraa. Ei ole vaikea nähdä, että koira on perimältään suurelta osin mastiffi, muinaisista kookkaista työ- ja laumanvartijaroduista polveutuvaa sorttia.

Malmesbury käytti siitoslinjassaan myös (ainakin) yhtä ”pitkäkarvaista newfoundlandinkoiraa”, Lord Malmesburys Nelsonia. Sen on nimittäin lordin koirat lopulta perinyt Buccleuch’n herttua, onneksi, muistanut merkitä koirien sukutauluun.
Ja juttu jatkuu, nimittäin edellämainitun Buccleuch’n herttuan metsästystoveri, jaarli Home sai Malmesburylta lahjaksi vuonna 1885 syntyneen Dinahin. Se oli edellä mainitun Nelsonin ja erään suorakarvaisen nartun, Malmesburys Nellin tytär. Dinahin suku jatkui sen tyttären Trick’in kautta eteenpäin seuraavalle vuosisadalle. Sen geenit vaikuttavat joissain koirissamme yhä.

Newfoundlandinkoira ja labradorinnoutaja siis risteytyivät myös Euroopan maaperällä.
Niin ne olivat risteytyneet aikanaan myös Newfoundlandissa. Usein ehkä sattumalta, sillä eihän taakkakoiraa ja kalastajan metsästyskoiraa ollut juurikaan järkevää sekoittaa toisiinsa. Tällainen linjojen eriytyminen mainitaan eräässä 1800 -luvun puolivälin Newfoundlandin matkakirjassa.

Onko isot labbikset sitten tehty Newfoundlandin ja Labradorin seutujen kärrykoirista?
Ei, vaan muutakin on tarvittu.

Tämä kiharaturkkinen Newfoundlandin koira, mahdollisesti USAsta eli vuosikymmenten 1870-80 aikana. Se on tyypiltään aaltokarvainen, näyttäen lähinnä nykyiseltä näyttelylabradorilta peruukissa. Tällainen ”nöffi” -yksilö ei olisi pärjännyt aikansa näyttelyissä, sillä aidon newfoundlantilaisen tuli olla suoraturkkinen ja karvan tuli olla hieman pidempää. Niin on yhä. Lordi Malmesburyn labradorilinjansa kehittämisessä käyttämä Nelson -nöffi oli syntynyt ennen vuotta 1884 ja se oli dokumentin perusteella tyypiltään ”pitkäkarvainen”. Muuten voi hyvin kuvitella, että se muistutti kuvan koiraa.

Kuten 1900 -luvun alun makutuomari Frank Townend Barton aikanaan valitti:

Monet labradorit ovat aivan liian pieniä – – -“

Ne olivat pieniä, koska labradori -rodun kehittämiseen käytettiin enemmälti mustia kalastajien kasvattamia vesikoiria kuin suuria taakkakoiria. Nämä santjohninvesikoirat olivat korkeintaan keskikokoisia ja hoikkarakenteisia. Niiden tuli olla sitkeitä, pieniruokaisia, mahtua kalastajan jollaan ja reagoida saaliiseen (koukusta irtoavaan kalaan, aaltoihin pudotettua lintuun jne.) salamannopeasti kuin terrieri. Mastiffista ei siihen työhön ole – se on aivan liian iso, rauhallinen sekä liikkeissään hidas. Eikä sillä ole juuri riistaviettiä.

Pieni ”mastiffimaisuus” on noutajalle toki etu: koira on kylmähermoinen ja pysyy vierellä lailla, mihin ei moni metsästysrotuinen pysty.

Labradorin kevyeeseen ulkoasuun vaikuttivat 1800 -luvulla ja 1900-luvun alussa kasvattajakenneleissä tehdyt risteytykset muiden lintukoirien kanssa. Tämä kevensi radikaalillakin tavalla labradorin aiemmin rotevavana tunnettua ilmiasua – ja tästä muutkin ajan koira-auktoriteetit kuin vain Barton varoittivat.

Näyttelyssä ”Englannin champion” -tittelillä palkittu saanut Ballyduff Hollybranch Of Keithray syntyi vuonna 1962. Silloin oli päästy takaisin massiiviseen labradori -tyyppiin, jota alettiin hukata jo 1870 -luvulla, sileäkarvanoutajien ollessa muodissa. Massiivinen tyyppi katosi melkein kokonaan maailmansotien aikana. Valikoiva, tiettyjä yksilöitä sukutaulussa kertaava jalostus (ts. raskas sukusiitos) ja ehkä jossain määrin myös 1930-1940 -luvun tuonnit antoivat lisää kokoa rodulle. Niinpä II -maailmansodan jälkeen massiivisia koiria alkoi näkyä yhä enemmän show- ja maastokisakentilläkin. Ja pian myös monien olohuoneissa.

Nykyään on labradoreissa palattu eräässä mielessä alkuun.
Kun metsästyslinjaiset koirat pitävät yllä ”edwardin ajan” keveiden yksilöiden  tyyppiä, kehittyivät aikamme massiiviset näyttelylinjaiset omaan rottweilermaiseen suuntaansa (tällä tarkoitetaan show-koirien tiettyä raskautta ja mastiffimaisia piirteitä).

Miten nämä piirteet saatiin taas esiin, kun ne ensin oli karsittu näkymättömiin?

Sotien jälkeen jotkut kasvattajat keskittyivät kehittämään ”ennennäkemätöntä näyttelykoiraa” linjasiitosmenetelmin, sukusiitosta kaihtamatta. Kun näin saatiin vihdoin aikaan hyvänkokoinen yksilö, käytettiin sitä runsain määrin siitokseen.
Saman yksilön geenejä tuli niin isänsä puolelta kuin äitinsä puolelta, ja jälkeläiset muistuttivat tätä suuresti, ollen kuin ”iso-isän paranneltu versio”.
Tällaista siitoskoiran käyttöä ja monistamista kutsutaan sire-effectiksi, koska useinmiten tuloksen tuottajana on uroskoira. Toki esiäidin tyyppiä monistava dame-effect on sekin mahdollinen, vain paljon harvemmin tavattu ja käytetty.

Yläkoiran kuvan vanhemmista löytyy ainakin sellainen näyttävä 1950 -luvulla syntynyt koira kuin Sandylands Tweed Of Blaircourt, oikea superisä, jolle on LabradorNetin tietopohjan mukaan rekisteröity 67 jälkeläistä http://labrador.retriever.free.fr/enfants.php?id=14893&lang=en.

Todellisuudessa jälkeläisiä on tietenkin rutkasti enemmän – eihän kaikkia pentueita ja pentuja ei suinkaan aina rekisteröidä.

Ja tästä onkin hyvä joskus jatkaa.

Loki 26: Puhetta koirien puolesta (ja koirapuolueesta)

Avainsanat

, , , , , , , , , , ,

Passerotti Bartolomeo: "Muotokuva miehestä koiransa kera", 1585-87, Italia (A portrait of a man with his dog, 1585-87).

Hau -wau.

En omaa ajokorttia. Faija oli kaupungin parhaita dösäkuskeja, opetti, että busalla on kivaa ja turvallista matkustaa. Ja sitten tietenkin se vanha juttu suutarin kengättömästä lapsesta.
Matkustan siis paljon julkisilla, myös koiran kanssa. Joskus jopa kahden.

Tai matkustin.
Viime kuukausina, olen huomannut, en enää mielelläni lähde kauemmas kuin minne omin jaloin ulotun.  Johtuisiko vain iän tuomasta rauhankaipuusta?

Hyvä tunnelma toki on tärkein. Se voittaa usein muut pikku puutteet, hitaudenkin, jos vain muuten on mukavaa.
Ja kun matkustan julkisilla, en ainakaan halua joutua riitaan muiden matkustajien kanssa. Tai pelätä jonkun heistä alkavan yht’äkkiä takavasemmalta huutaa ja messuta minulle kuin pirun riivaamana. Tuntea, että koiraystävääsi inhotaan suunnattomasti. Mitään järkeenkäypää selitystä tälle inholle ei kuitenkaan ole. Siksipä se tuntuukin niin pöyristyttävältä ja, tietenkin, loukkaavalta. 

Vuoden aikana olen onnistunut kolmasti astumaan koirani kanssa väärään vaunuun ja väärän ihmisen läheisyyteen. Viimeisin kerta jo riitti. Laadin HKL:n asiakaspalautteeseen selostuksen siitä, kun bussinkuljettaja läväyttää etuovet kiinni tasan tarkkaan juuri silloin, kun julkisilla kahdeksanviikkoisesta saakka mielellään kulkenut labradori oli hypähtänyt puoliksi bussin sisään.
Koiran lantio jäi muutamaksi sekunniksi ovien väliin. Olin maksamassa korttipäättellä, ja yks’kaks’ SSSLÄMM.
Nähdäkseni kuljettaja teki sen tahallaan. Satuin nimittäin katsahtamaan häneen juuri silloin kun hän ojensi sormensa ja painoi sulje -nappia.
En ollut uskoa silmiäni.

Minä en edes haluaisi ajatella pahaa kuskeista, sillä he tekevät kovin hienoa työtä, jota ei oikealla tavalla Stadissa arvosteta ja suvustakin melkein puolet on pukilla pitkään istuneita.
Sitäpaitsi, jälkeemme oli kyytiin nousemassa vielä yksi matkustaja. Senkin kuljettaja oli varmasti havainnut.

Pari muuta kertaa kun koiraani ja minua on sorrettu julkisissa sattuivat, kun seisoimme liian lähellä jotakuta, joka ilmeisesti ajatteli koirista likaisia aatoksia. Sanaakaan en ymmärtänyt, mutta viesti meni hyvin perille.

Ruuhkabussissa tai -ratikassa ihmisjoukon fyysinen läheisyys on aivan tavallista. Olemme niin tottuneita siihen, että se on joskus melkein mukavaa. Mukana matkustaa usein koira, lapsekkaan kiinnostuneena ympäristöään seuraten tai nuokkuen. Vaikka selät, reidet ja olkavarret ovat tiivisti vasten toista, on ajatus vapaa. Se onkin tärkeää – ja saa niitä omiaan vähän mutistakin. Mutta että joku alkaa huutaa, huitoa ja haukkua päin naamaa, se oli minulle uutta. Pelkäsin hetkisen, että viatonta koiraa pian potkaistaan.

Noin yhdeksänkymmentä sadasta tykästyy, ainakin jossain määrin, samassa vaunussa matkustavan labradorin olemukseen, ilmeisiin tai pehmeyteen. Avoin ihailu on yleistä. Ehkä haaveilin, aikanaan, muistakin roduista, mutta järjellä ajateltuna päädyin labbikseen. Se on todistettavastikin maailman hyväluonteisin koira, ja muutenkin ihanin. Myös se, että muut tietävät tämän, oli minulle ahtaassa kaupungissa tärkeää. Haluan olla kodikkaassa Stadissani mieluummin puoleensavetävä kuin luotaantyöntävä, ja antaa naapureilleni mieluummin mukavan kuin pelottavan vaikutelman – jos näin rajoitetusti olisi pakko valita.

Koira matkustaa raitsikalla. Se pitää kaikista matkustajista melkein ehdoitta. Yksi ehto on: jos ne ovat kilttejä. Samoin ajattelee koiran omistaja.

Pakko sanoa, että ennen minulla oli vain hyvää ja kaunista sanottavaa pääkaupunkiseudun julkisesta liikenteestä (jos ei nyt oteta lukuun usein lähes kuvottavan likaisia, tahmeita ja tautisia lattioita, joilla koira saa liastaa puhdasta turkkiaan; suoraa kurkkua huutavia nuoria sekä humalaisia; toistuvia liikenneruuhkia ja matkan hidastumista sekä korvani juuressa kännykkäänsä tyhjyyttään hölöttäviä kanssamatkustajia). 

Puhuimme äskettäin koiratarhassa koirapuolueesta, hyvällä huumorilla maustettuna toki.
Mutta, pääkaupunkiseudulla ON tuhansia suloisia, viattomia, kilttejä, erinomaisesti käyttäytyviä, puhtaita, terveitä, kammattuja, rokotettuja, madotettuja, täysvarusteltuja ja kovasti rakastettuja koiria, joiden omistajat miettivät toisinaan, onko oikein, että koirien ja samalla heidän oikeuksia kulkea vapaasti kaupungissa rajoitetaan mielivaltaisen tuntuisesti, samalla kun muut eurooppalaiset voivat viettää normaalia elämää, pistäytyä kahvilla tai syömässä – myös koiran kanssa.

Entä mitä jos kulttuurimme tulevaisuudessa muuttuu tästä vielä enemmän koiravastaiseksi? Tarvitsemmeko silloin koirapuolueen, vai mikä taho meistä puolesta miljoonasta koirasta ja sen kusettajasta ja koiraperheen arjen sujuvuudesta sekä henkisestä ja fyysisestä turvallisuudesta oikeastaan välittää?
Hau -wau -wau!

- Tulis se kasi jo! Vai onkse lähteny toiselle lenkille?

Loki 25: Laulava koira. A Finnish Spitz singing tenderly.

Avainsanat

, , , , ,

Joku ehkä muistaa laulavan, mustan Mökö -koiran, joka teki kai joitain levyjäkin. Yhtään hittiä ei mieleen ole jäänyt. Mökö olisi pitänyt varmaan nähdä livenä.

Koirat ovat perineet kaikki hyvät ja huonot ominaisuutensa esi-isiltään susilta. Kuten ulvomisen. Ulvominen voi olla haitta, ainakin ulvovan koiran kanssa samassa kerrostalossa asuville. Tunsin laikan, joka ulvoi koko sen ajan, kun se oli meillä hoidossa. Ihminen laulelee ja hyräilee kun on yksin, ehkä tehdäkseen olonsa kotoisaksi, ehkä ollakseen yhteydessä henkiin. Yksinäinen susi ulvoo, koska sen perusteella muut sudet, esimerkiksi potentiaalinen kumppani voi tunnistaa sen. Siksi myös yksin jätetty koira ulvoo, se kaipaa omistajaansa, rakkainta kumppaniaan.

”Sivistyneet”, uudenaikaiset rodut, kuten noutajat tai saksanpaimenkoirat tuskin ulvovat. Pitkälle jalostetut rodut kuten bulldoggi eivät ulvo.
Poikkeuksia sääntöön tietysti löytyy, kyseessä kun on pohjimmiltaan susi.

Susien ja kesykoirien ulvonta lähestyy ihmisen musiikillista ilmaisutaipumusta – ja tarvetta. Nykyihmisen musiikillisen ilmaisutarpeen purkaminen näyttää olevan useinmiten rajoittunutta ja ehdollistavan kulttuurimme kangistamaa, mutta tietääkseni jokainen maailman alkuperäiskansalainen on armastanut laulamista – tarkoitan, nykykielellä, harrastanut laulua ilman yhtään laulutuntia, kirkkokuorovuotta tai muskarilukukautta.

”Laulaessaan” yhdessä koirat ja sudet tavoittelevat yhteistä säveltä, ja silloin kuoro ikäänkuin ”huojuu”. Jokaisella on tietenkin oma, luonnollinen sävelkorkeutensa ja äänenvärinsä – pennuilla korkeampi, heikompi ja epävarmempi kuin vanhoilla lauman jäsenillä. Silti kaikki ”laulavat” yhdessä, Yhteinen toimitus vahvistaa laumaidentiteettiä ja sitä kauttaa jokaista yksilöä.

Perittyjen kykyjensä pohjalta koira oppii laulamaan joten kuten myös ihmisen mukana tämän monimutkaisten ja nopeiden sävelkulkujen tahdissa. Parhaita laulajia ovat sutta lähinnä olevat rodut, yleensä kaikki vanhat pystykorvarodut. Ikäänkuin alkuperäiskansatkin, suhtautuvat ne luonnollisesti ja suoraan tähän toimeen. Nykyihmisen täytyy ensin päättää, mistä bändistä hän haluaa pitää, sitten ostaa sen levy, sitten mennä karaokebaariin, pelätä, uskaltaa ja hävetä.

Susien, koirien ja kojoottienkin laulukyvyistä on niin kirjallisuudessa kuin filmimateriaalissa niin paljon dokumentteja, etten viitsi niitä tähän nyt linkittää.

Paitsi yhden. Se onkin helmi: pieni punatakkinen suomenpystykorva esittää vanhan suomalaisen laulun haitarin säestyksellä.

Niin liikuttavan hieno esitys, että tuli itkunpätkä silmään:

Loki 24: Superkarvaisia kavereita

Avainsanat

, , , ,

Super Furry Animals on walesilainen rockbändi. Se soittaa perinteistä modernia brittipop-rockia muiden 1990 –luvun alussa suosioon nousseiden bändien kuten Happy Mondaysin, Blurin taikka Pulpin tyyliin.
Bändi on pysynyt tiettävästi alkukokoonpanossaan perustamisestaan saakka, mikä on tiettävästi hyvin vaikeaa.
Vaikeita ovat myös muusikoiden nimet. Ne ovat kuin suoraan… Walesista: Gruff Rhys (laulu, kitara), Huw Bunford (soolokitara), Guto Pryce (basso), Cian Ciaran (koskettimet) ja Dafydd Ieuan (rummut).

Orkesterin aikanaan hyvin vastaanotetulta albumilta “Phantom Power” löytyy hauska singlehitti “Golden Retriever”. Se nousi heti tuoreeltaan, kesäkuussa 2003, brittilistan sijalle 13.
Omistan tämän Super Furry Animals -videon kaikille kultaisennoutajan rakastajille.
Ev’rybody sing!

Loki 23: Pelastuskoirien maailmanmestaruus 2010 suomalaisilla koirilla!

Avainsanat

, , , ,

Elokuun helteissä meni seuraava hyvä uutinen ohi: Suomen joukkue voitti kultaa Pohjois-Italian Bergamossa pelastuskoirien maailmanmestaruus-kisoissa. Joukkueeseen kuuluivat saksanpaimenkoira, bordercollie ja kultainennoutaja.
Voitto tuli kolmeen osioon jakautuvan kilpailun hakuosuudessa.
Muut osuudet ovat raunioetsintä ja jäljitys. Niissä voitto meni Ranskalle ja isäntämaalle.
Pelastuskoirien mm-kisat järjestetään kahden vuoden välein.
You Tubessa on lyhyitä videopätkiä kisoista ja ne löytyät täsmätägillä ”Campionato del Mondo a Squadre per Cani da Soccorso 2010”.