Avainsanat

, , , , , , , , , , , , ,

Yleisesti ottaen, labradorin täytyy olla iso ja voimakas – ruipelot tai alimittaiset yksilöt ovat liian yleisiä

Frank Townend Barton: The Retriever: Its points; management; training and diseases, 1907.
(Suomennos by Peninkulmilla.)

1990 -luvulla Stormleyn kennelissä Englannissa syntynyt komean raskaspäinen narttu ”Pumerang Connection With Stormley” oli ruskea väriltään. Joskus kuulee sanottavan, että ruskeista löytyvät isoimmat yksilöt. Ainakin olen nähnyt erittäin monia sellaisia, myös valtavia naaraspuolisia. Terveisiä vaan Brunolle, Uffelle, Idalle, naapurin Lotalle…

1800 -luvun lopun ja seuraavan vuosisadan alun koiratuomarit olisivat varmasti hekin pitäneet kuvan massiivisesta koirasta.
Sellaista vain ei usein tullut vastaan. Jotain Banchory Boloa lukuunottamatta.

Frank Townend Barton kirjoittaa vuonna 1907 edelleen:

Labradorin otsa on hiukan korkeampi kuin muilla noutajilla, ja kasvojen ilme jonkin verran raskaampi kuin tavanomaisella noutajalla.”

Ja:

Labradorin erikoispiirre on olla isoluinen kauttaaltaan – – –

Bartonin valituksesta selviää, että tuon ajan labradorit olivat pääosin sopusuhtaisia ja melkein sieviä (tai ruipeloita, kuten Barton kirjoittaa). Varhaisille kasvattajilleen, lordi Malmesburyille ja muille yläluokkaisille, jotka olivat sporting gentlemaneja ja ylenpalttisesta rikkaudestaan huolimatta melkoisia luontoihmisiä, labradorinkoira oli parhaimmillaan sorsastuskumppanina. He ymmärsivät, ettei kookas ja massiivinen rakenne ollut välttämätön eikä paras mahdollinen vesilintuja ripsakasti noutavalle eläimelle. Vaikkakin heidän aikansa maku olisi sitä vaatinut.

Viktorian ajan Englannissa raskaat koirat olivat muodissa. Tyylisuuntauksena vallinnut romantiikka vaati liioittelua ja elämiltä leijonamaista jaloutta.

Siellä, missä Newfoundlandin koirien noutamiskykyä ei tarvittu, siellä koiran piti olla kooltaan mahdollisimman suuri. Newfoundlandissa ja muuallakin tiettömän Pohjois-Amerikan syrjäseuduilla koiran tärkein työ oli olla uupumaton ja kärsivälinen vetojuhta. Kolmesataavuotisen historiansa aikana tämä eläin teki koloniassaan kaikki mahdolliset hevosen työt.

Kun taas Euroopan miljoonakaupunkien liepeillä ”Labradorin koira” piti seuraa lapsille, vaimoille ja herrasmiehille itselleen ja hääti tunkeilijat pihamailta. Se oli myös näyttävä statussymboli, köyhällä kun ei ollut varaa ruokkia tällaista koiraa:

Irlannissa 1840 -luvulla elänyt ”Rollo” oli ajan parhaan käsityksen mukaan aito labradori, luultavasti tuontikoira. Rollo oli noin 72 cm korkea, karkeakarvainen ja sen rinnassa ja hännänpäässä oli valkoinen laikku. Labradorinkoira ei ajan rotumääritelmän mukaan kantanut häntää niin korkealla kuin newfoundlandinkoira ja oli useinmiten tätä isompi ja lihaksikkaampi. Rollon omisti Lady of Sir Patrick Barmeath ja se oli paronittaren seuralainen ja suojelija. Kuva ja mainitut tiedot ovat peräisin H. D. Richardsonin v. 1847 ilmestyneestä kirjasta ”Dogs, their origin and varieties”.

Koska labradorien rekisteröinnit alkoivat vasta vuosia myöhemmin, ei voida tietää, oliko yläkuvan Rollo -koiralla jälkeläisiä, joiden linjat voisivat johtaa nykypäivään.

Sen sijaan, seuraavalla tuhdilla neitokaisella voisi hyvin jälkeläisiä ollakin:

Kaksikymmentäviisi vuotta innokkaasti labradoreja maahan tuoneen, rodun ensimmäisiin kasvattajiin kuuluneen lordi Homen narttu Nan syntyi noin vuonna 1855 Newfoundlandissa, Labradorissa tai muualla lähialueella. Kuva on vuodelta 1867, jolloin Nan oli jo kovin iäkäs.

On mahdollista, että yläkuvan Nan olisi ollut jonkin lordi Malmesburyn koiran isoäiti ja siten nykyisten noutajiemme esiäiti.
Mutta kotimaassan tämäkin koira olisi joutunut kärry- ja rekikoiran hommiin. Lordin luona siitä tuli kuitenkin jalon noutajarodun siitoskoira, minkä voi todeta hieman roikkuvista nisistä.
Nan muistuttaa Rollon tavoin lyhytkarvaista newfoundlandinkoiraa. Ei ole vaikea nähdä, että koira on perimältään suurelta osin mastiffi, muinaisista kookkaista työ- ja laumanvartijaroduista polveutuvaa sorttia.

Malmesbury käytti siitoslinjassaan myös (ainakin) yhtä ”pitkäkarvaista newfoundlandinkoiraa”, Lord Malmesburys Nelsonia. Sen on nimittäin lordin koirat lopulta perinyt Buccleuch’n herttua, onneksi, muistanut merkitä koirien sukutauluun.
Ja juttu jatkuu, nimittäin edellämainitun Buccleuch’n herttuan metsästystoveri, jaarli Home sai Malmesburylta lahjaksi vuonna 1885 syntyneen Dinahin. Se oli edellä mainitun Nelsonin ja erään suorakarvaisen nartun, Malmesburys Nellin tytär. Dinahin suku jatkui sen tyttären Trick’in kautta eteenpäin seuraavalle vuosisadalle. Sen geenit vaikuttavat joissain koirissamme yhä.

Newfoundlandinkoira ja labradorinnoutaja siis risteytyivät myös Euroopan maaperällä.
Niin ne olivat risteytyneet aikanaan myös Newfoundlandissa. Usein ehkä sattumalta, sillä eihän taakkakoiraa ja kalastajan metsästyskoiraa ollut juurikaan järkevää sekoittaa toisiinsa. Tällainen linjojen eriytyminen mainitaan eräässä 1800 -luvun puolivälin Newfoundlandin matkakirjassa.

Onko isot labbikset sitten tehty Newfoundlandin ja Labradorin seutujen kärrykoirista?
Ei, vaan muutakin on tarvittu.

Tämä kiharaturkkinen Newfoundlandin koira, mahdollisesti USAsta eli vuosikymmenten 1870-80 aikana. Se on tyypiltään aaltokarvainen, näyttäen lähinnä nykyiseltä näyttelylabradorilta peruukissa. Tällainen ”nöffi” -yksilö ei olisi pärjännyt aikansa näyttelyissä, sillä aidon newfoundlantilaisen tuli olla suoraturkkinen ja karvan tuli olla hieman pidempää. Niin on yhä. Lordi Malmesburyn labradorilinjansa kehittämisessä käyttämä Nelson -nöffi oli syntynyt ennen vuotta 1884 ja se oli dokumentin perusteella tyypiltään ”pitkäkarvainen”. Muuten voi hyvin kuvitella, että se muistutti kuvan koiraa.

Kuten 1900 -luvun alun makutuomari Frank Townend Barton aikanaan valitti:

Monet labradorit ovat aivan liian pieniä – – -“

Ne olivat pieniä, koska labradori -rodun kehittämiseen käytettiin enemmälti mustia kalastajien kasvattamia vesikoiria kuin suuria taakkakoiria. Nämä santjohninvesikoirat olivat korkeintaan keskikokoisia ja hoikkarakenteisia. Niiden tuli olla sitkeitä, pieniruokaisia, mahtua kalastajan jollaan ja reagoida saaliiseen (koukusta irtoavaan kalaan, aaltoihin pudotettua lintuun jne.) salamannopeasti kuin terrieri. Mastiffista ei siihen työhön ole – se on aivan liian iso, rauhallinen sekä liikkeissään hidas. Eikä sillä ole juuri riistaviettiä.

Pieni ”mastiffimaisuus” on noutajalle toki etu: koira on kylmähermoinen ja pysyy vierellä lailla, mihin ei moni metsästysrotuinen pysty.

Labradorin kevyeeseen ulkoasuun vaikuttivat 1800 -luvulla ja 1900-luvun alussa kasvattajakenneleissä tehdyt risteytykset muiden lintukoirien kanssa. Tämä kevensi radikaalillakin tavalla labradorin aiemmin rotevavana tunnettua ilmiasua – ja tästä muutkin ajan koira-auktoriteetit kuin vain Barton varoittivat.

Näyttelyssä ”Englannin champion” -tittelillä palkittu saanut Ballyduff Hollybranch Of Keithray syntyi vuonna 1962. Silloin oli päästy takaisin massiiviseen labradori -tyyppiin, jota alettiin hukata jo 1870 -luvulla, sileäkarvanoutajien ollessa muodissa. Massiivinen tyyppi katosi melkein kokonaan maailmansotien aikana. Valikoiva, tiettyjä yksilöitä sukutaulussa kertaava jalostus (ts. raskas sukusiitos) ja ehkä jossain määrin myös 1930-1940 -luvun tuonnit antoivat lisää kokoa rodulle. Niinpä II -maailmansodan jälkeen massiivisia koiria alkoi näkyä yhä enemmän show- ja maastokisakentilläkin. Ja pian myös monien olohuoneissa.

Nykyään on labradoreissa palattu eräässä mielessä alkuun.
Kun metsästyslinjaiset koirat pitävät yllä ”edwardin ajan” keveiden yksilöiden  tyyppiä, kehittyivät aikamme massiiviset näyttelylinjaiset omaan rottweilermaiseen suuntaansa (tällä tarkoitetaan show-koirien tiettyä raskautta ja mastiffimaisia piirteitä).

Miten nämä piirteet saatiin taas esiin, kun ne ensin oli karsittu näkymättömiin?

Sotien jälkeen jotkut kasvattajat keskittyivät kehittämään ”ennennäkemätöntä näyttelykoiraa” linjasiitosmenetelmin, sukusiitosta kaihtamatta. Kun näin saatiin vihdoin aikaan hyvänkokoinen yksilö, käytettiin sitä runsain määrin siitokseen.
Saman yksilön geenejä tuli niin isänsä puolelta kuin äitinsä puolelta, ja jälkeläiset muistuttivat tätä suuresti, ollen kuin ”iso-isän paranneltu versio”.
Tällaista siitoskoiran käyttöä ja monistamista kutsutaan sire-effectiksi, koska useinmiten tuloksen tuottajana on uroskoira. Toki esiäidin tyyppiä monistava dame-effect on sekin mahdollinen, vain paljon harvemmin tavattu ja käytetty.

Yläkoiran kuvan vanhemmista löytyy ainakin sellainen näyttävä 1950 -luvulla syntynyt koira kuin Sandylands Tweed Of Blaircourt, oikea superisä, jolle on LabradorNetin tietopohjan mukaan rekisteröity 67 jälkeläistä http://labrador.retriever.free.fr/enfants.php?id=14893&lang=en.

Todellisuudessa jälkeläisiä on tietenkin rutkasti enemmän – eihän kaikkia pentueita ja pentuja ei suinkaan aina rekisteröidä.

Ja tästä onkin hyvä joskus jatkaa.