Avainsanat

, , , , , , , , , , ,

New Brunswickin Green Head ja St. John River -joen rantaa. Kuvaaja James McClure, ennen vuotta 1874. Copywright: National Gallery of Canada.

”Nyt labradorinkoiran harrastajat olisivat saattaneet olla mielissään nähdessään kuudentoista tai kahdeksantoista kauniin rodunedustajan ryntäävän veteen kamppailemaan kuvernöörin aarteesta – hänen kävelykepistään. Ne olivat aitoa lajia hienoine, älykkäine kasvoineen; ja kun ne nousivat joesta, vesi juoksi pois niiden silkkisestä ja sysimustasta turkista kuin öljykankaalta.”

____________________________

Alkuperäinen teksti – Original text:

“At this time, the amateurs of the Labrador Dog might have been gratified to see sixteen or eighteen of this noble breed rush into the water and contend for the Governor’s prize – his walking stick. They were of the true sort, with the fine, intelligent countenances; and when they emerged from the river, the water ran from their silky and jet-black coats like as from a tarpaulian covering.”

Sir Richard George Augustus Levinge: Echoes from the backwoods: or, Sketches of transatlantic life (1846). 

Levingen kirjan tarkoitus epäilemättä oli kehua uutta mannerta ja innostaa brittejä ryhtymään siirtolaisiksi. Silti hän ei liioittele kertoessaan alueen rehevästä luonnosta, lukuisista lintulajeista – ja St. John Riverin rannalla kisailevista koirista (huom. älkää sekoittako Newfoundlandin pääkaupunkiin, joka on St. John’s).

Ei ole kovin vaikeaa löytää runsaastikin vanhoja kanadalaisia ja yhdysvaltalaisia maalauksia ja valokuvia, joissa poseraa labradorinnoutajan näköinen koira tai kaksi.

Cornelius Krieghoff: Maalaistalo (The Habitant Farm), 1856.

 

Levingen kirjassaan esittelemä New Brunswick on kuulunut Kanadaan 1860 -luvulta alkaen. Vielä 1700 -luvulla alue tunnettiin intiaanien maana. Kolmesta alkuperäiskansasta mi’kmaq -heimo on kuuluisin:

Kaakkoiskanadalaisen alkuperäiskansan mi’kmaq -heimon korintekijöitä Nova Scotiassa labradorinkoirineen. 1900 -luvun alkuvuodet.

Eurooppalaisista kansoista New Brunswickin alueen ottivat omakseen ranskalaiset 1600 -luvun alussa. Frankkien kausi jatkui aina seitsenvuotiseen sotaan ja sen päättymiseen 1760 -luvulle, jolloin alue siirtyi briteille. Siitä kiisteltiin kuitenkin myöhemmin USA:n kanssa, jolla rajanaapurina oli intressejä alueen suhteen. Yhdysvaltojen Maine -osavaltion ja New Brunswickin välinen raja sovittiin lopullisesti vuonna 1842.
Aluepoliittisia käänteitä vasten on helppo ymmärtää, miksi Sir Levinge pantiin asialle.

Kanadan kartta, jossa osavaltiot eli provinssit on merkitty eri väreillä. Oikealla Atlantin rannoilta löytyvät niin New Brunswick (oranssi), Nova Scotia (vaaleanpunainen) ja Newfoundland (violetti).

 

Palataksemme koiriin, New Brunswickin vieressä sijaitseva toinen merellinen Kanadan provinssi Nova Scotia (Uusi Skotlanti) tunnetaan erään modernin lintukoiran, novascotiannoutajan nimestä (rotu jalostettiin nykyisekseen varsin myöhään, 1900 -luvun puolivälin paikkeilla).

Kuten totesin, ei Levingen kertomus kuudestatoista labradorinkoirasta ole ainoa laatuaan.  Samankaltaisia kuvauksia koirista ja kokonaisista laumoistakin voidaan jäljittää aina 1700 – luvun puolivälistä alkaen.
Näyttää siltä, että jo parisataa vuotta sitten useissa paikoissa merellistä Kanadaa ja nykyistä USA:aa tapasi luppakorvaisia, vahvoja ja hyväturkkisia monikäyttökoiria. Koiria, jotka mielihyvin ryntäsivät veteen – milloin saalista tavoittelemaan, milloin hyttysparvia pakoon. Ne myös vetivät tukkeja, turkiksia, kalasaaliita, tai köyttä, jolla laiva saatiin hinattua turvaan rikkoiseen poukamaan.

Prince Edward’s Island, Kanada, noin vuonna 1910-13. Maatiaiskoira, aivan kuin labbis – en lanthund liksom en labbe, eller va’ (år circa 1910-13) ?!

Labradorinkoirana, newfoundlandinkoirana tai saintjohninvesikoirana tunnettu maatiaisrotu levisi siirtolaisten, kauppiaiden ja alkuasukkaiden mukana uusille seuduille. 1800 – luvun kuluessa tyyppi levittäytyi yhä kauemmas, Tyynenmeren puoleiseen Brittiläiseen Kolumbiaan ja Alaskaan.
Ja tietenkin Eurooppaan, jossa siitä jalostettiin noutaja.

Pohjois-Amerikkalainen koiravaljakko. 1900 -luvun alku.

Siten labradorinkoiran kehityspisteinä voi pitää maailman vanhimman siirtomaan Newfoundlandin lisäksi muitakin atlanttisen Pohjois-Amerikan varhaisia kolonioita (esimerkiksi Gaspé’n niemimaa 1534; Maine 1622; Nova Scotia 1630; Quebec 1608, Virginia 1607; Albany NY 1614, Massachusetts 1620. Vuosiluku merkkaa paikan asuttamista). Uuden maailman kolonioita perustivat brittien ohella varsinkin ranskalaiset ja hollantilaiset – kaikki jo vanhastaan tunnettuja koiraystävällisiä kansoja.

Rouva ajopeleineen. Noin 1920 -luku, Kanada.

Labradorinkoiran sosiaalinen ja kärsivällinen luonne sekä kestävyys tekivät siitä työkoirien valion. Myös New Brunswickin, Nova Scotian, Quebecin, Ontarion ja eteläisen Labradorin ranskankielisen väestön keskuudessa niitä lienee käytetyn mieluusti kärrykoirina niin tavara- kuin ihmiskuljetuksissa.

Työkoira Quebecissä Kanadassa. Ennen maailmasotia – pre-WW.

Niin ikään sisämaiden asukkaat ja erästäjät hankkivat mielellään juuri tällaisia apureita metsästykseen ja taakkojen vetämiseen, joka tapahtui usein erittäin hankalissa olosuhteissa.

Eränkävijä koirineen Tyynenmeren puoleisessa Kanadan Brittiläisessä Kolumbiassa, lähellä Alaskan rajaa vuonna 1898. Saman vuosisadan puolivälissä englantilainen koiratuomari Henry Walsh kirjoitti että ”aidon labradorin tunnistaa usein sen tiikerijuovaisista jaloista” (engl. brindle). Labradorin piti myös olla vahvaluinen. Kuvassa siis olisi yksi erittäin hyvä ehdokas.

Labrador-koiratyyppi oli suosittu, koska se pystyi helposti tekemään kaikkia töitä. Se ei ollut omapäinen tai liian riistaviettinen, mutta metsästi nopeasti ja äänettömästi eikä juuri haukkunut; se oli voimakas mutta ketterä; se pärjäsi vedessä mainiosti ja sen lyhyt, karkea turkki kuivui nopeasti. Koira oli helposti opetettavissa ja hallittavissa, eikä ollut erityisen tappelunhaluinen tai haastanut riitaa muiden koirien kanssa.
Kaikki nämä ominaisuudet olivat kehittyneet vuosisatojen aikana koiran työskennellessä yhteisössään.
Labradorinkoira oli paikallinen maatiaisrotu ja yleinen käyttökoira, aivan vastaavalla tavalla kuten kotoiset pystykorvamme meillä vuosikymmeniä sitten.

Miss Murray ja koira Sooke’sta. Taustalla näyttää seisoskelevan kanalintu, mutta se ei kuvan koiraa juuri nyt kiinnosta. Brittiläinen Kolumbia, 1885. Kuvan oikeudet: British Columbia Archives

Alueellisena tyyppinä labradorinkoiraa voi hyvin verrata huskyyn, pohjoisiin pystykorviin taikka Karjalan / Siperian laikoihin.

Kai jokainen viisikymppinen ja sitä vanhempi maalainen tai pikkukaupunkilainen on lapsuudessaan tavannut maalaiskoiria, jotka eivät olleet karjalankarhukoiria, eivät pystykorviakaan, vaan jotain siitä väliltä. Ne olivat maatiaisrotuja, yhteisönsä omia työkoiria, jotka vuosisatojen aikana sopeutuivat täydellisesti elinalueensa ilmastoon, ravintoon, vaadittaviin suorituksiin ja kulttuuriin. Ja alueen ihmiset tunsivat koiransa.

Juuri sellaisia koirat olivatkin ennen aikaa, jolloin aloimme vaatia koirilta etukäteen määriteltyjä sukutauluja ja tiukkoja rotutunnusmerkkejä – ikävä kyllä usein koiran terveyden ja käyttöominaisuuksien kustannuksella.
Toivoa sopii, että ”maatiaisverta” olisi koirissamme yhä tallella. Myös tulevaisuudessa.

Pojat ja pentu Humber Riverin rannalla Ontariossa toukokuussa 1923. Kuva: John Boynd. Lähde: Canada National Collection.