Avainsanat

, , , , , , , , , , , , , , ,

 

”Mä spanielis oon; ja, Demetrius, kun enemmän mua lyöt,
ain’ sulle pokkuroin: mut ota spanielina käyttöös ainoastaan,
hyljeksi ja hakkaa, mut kiellä, mut hukkaa;
vaan anna jäädä, arvoton kun oon, sua seuraamaan – – -”

(käännös: Penin Kulmilla)

_____
 

Alkuperäinen teksti:

“I am your spaniel ; and, Demetrius, The more you beat me, I will fawn on you: Use me but as your spaniel, spurn me, strike me, Neglect me, lose me;
only give me leave, Unworthy as I am, to follow you – – -“

WILLIAM Shakespeare: Kesäyön unelma, A Midnight Summer Dream, n. 1596.

  

George Stubbs: King Charles Spaniel, 1700 -luku.

Millainen spanieli oli Shakespearen kuvaama, kovin miellyttämisenhaluinen koira?

Varmasti se oli englantilaisille niin tuttu että kirjailija saattoi käyttää sitä komediassaan. Kaksoistarkoituksena oli kai myös antaa yleisön nauraa ”espanjooleille”, engelsmannien suurille vihollisille.

Mutta aivan ensimmäinen englanninkielinen, tieteellinen esitys spanieleista lienee John Caius’n kirjassa “Of Englishe dogges: the diversities, the names, the natures, and the properties” vuodelta 1576. Caius, Elisabeth I:n lääkärinä toiminut tohtori luetteloi melko kattavasti ja tarkkaan ajan koirarotuja. Merkittävää on, että Caius esittelee setterin ja spanielin erillisinä rotuina.

1700 -luvun setterikoiria tai ”epagneul francaise” -koiria – seisojia kuitenkin.

Tohtori Caiusta sata vuotta aiemmin mademoiselle Marie-Benigne-Esther Letissier kirjoitti Ranskassa:
Hyvin hauska on pieni ja hermostuneesti liikehtivä spanieli silkkisine hapsineen ja kulkusineen- – -”. Kyseessä oli epäilemättä pikkuruinen sylikoira, tuohon aikaan yleinen aristokraattien ja muiden yläluokkaisten lemmikki (alkuper. ranskal. ”epagneul”. Ote teoksesta ”La société parisienne: esquisses de moeurs par un jeune provincial”, 1482).

Hyvin erilainen koira kuin englantilaisten 1700 -luvun kiihkeästi haukkuva metsästysspanieli, joka pian nimettiin cockerspanieliksi:

Lehtokurpan metsästystä. Koirat näyttävät olevan beaglen ja pienen spanielin välimuotoja. Näitä koiria luultavasti risteytettinkin keskenään, jolloin saatiin cockerspanieli. Cockerin haukkutaipumus on tänä päivänäkin huomattava verrattuna moniin muihin lintukoiriin. Katso myös lokini beagleistä ja siellä George Earlin maalaus ”A Beagle In A Thicket”. Metsästyskuva julkaistu vuonna 1794.

Ranskalainen Gaston III Foix-Béarn (eli Gaston Phoebus) kirjoitti lintukoirista 1300 – luvulla kirjassaan ”Le Livre de la chasse”. Kyseessä on metsästyskirjaklassikko – ei vähintään upean kuvituksensa puolesta. Kirjassa esitellään lintukoirien ryhmä ja seisojakoirien ryhmä (ranskaksi le chien d’oysel ja chien d’arrêt).
Spanielit ja seisojat luokiteltiin myös Ranskassa erilleen – vaikka molempia käytettiin lintujahdeissa.
Alla olevassa kuvassa on erilaisia lintukoiria: vesikoiria ja maaspanieleita, seisojia ja pystyyn hyppääviä ”jousikoiria” eli springereitä ja koiria sekä pienemmän että kookkaamman saaliin metsästykseen ja hakuun.

Gastonin kirja on klassikko ja siitä on useita painoksia, joiden kuvitus on vähintään yhtä tunnettua. Gaston Phébus, tai Phoebus, syntyi ylhäiseen hallitsijasukuun keski-Pyreneillä ja toimi aktiivisesti niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin, kirjallisuuden ja runotaiteen harrastuksen ohella.

Ranskassa seisojakoirat on tunnettu ainakin 500 vuotta vanhalla nimellä ”chien couchant”. Tämä termi ”makaava koira” esiintyy eräässä 1500 -luvun puolivälin ranskankielisessä kertomuskokoelmassa ”Les Histoires Tragiques”, jossa Matteo Bandello ja Francois Belleforest kirjoittavat:
”- – – makaava koira pidättää pyitä ja viiriäisiä – – -”.

Ranskan kuninkaan Ludwig XIV:n valkoinen, lyhytkarvainen seisojakoira ”Tane”. Maalaus on hovitaiteilija Desportes’n. 1700 -luku.

Vuoden 1694 sanakirjassa ”Le dictionnaire de l’Académie françoise, dédié au Roy” (Académie française, Veuve de J. B. Coignard & J. B. Coignard) selitetään: ”Chien couchant – – – pysähtyy kaikenlaisen riistan edessä – – – on hyvä lintukoira.”

Eräässä toisessa 1600 -luvun ranskankielisessä sanakirjassa selitetään sana spanieli seuraavasti: ”Espagneul, pitkäkarvainen metsästyskoira, joka tulee Espanjasta.”

Englantilaisessa kirjallisuudessa niin ikään oletettiin, että spanielit, nimensä mukaisesti, tulivat Espanjasta. Kesäyön unelman spanielisketsistä selviää, että spanieli tunnettiin saarilla erittäin hyvin jo 1500 -luvun lopulla – ja suuren yleisön keskuudessa ehkä parhaiten juuri rikkaiden söpönä perhoskoirina. Perhoskoiria näkyy paljon paitsi hollantilaisissa maalauksissa, myös Espanjan hovin kuvissa.  Siksipä veikkaan päätellen, että Shakespearen spanieli oli pieni hovikoira eikä kookas metsästyskoira.
Mutta sekin voisi tietenkin olla mahdollista. Shakespeare osasi sitten käyttää sanan epämääräisyyttä tai moni-ilmeisyyttä hyväkseen!

Seisojakoiraharrastus alkoi yleistyä Englannissa vasta 1600 – luvun lopulla. Englantilaisten koirien esi-isäksi mainittiin usein sileäkarvainen espanjanpointteri, joita joku etelässä lomaillut aatelinen oli tuonut mukanaan.
Vuoden 1675 sanakirjassa tavataan ”asettuva koira, jonka avulla pyydystetään lintuja” (alkuper. engl. ”A setting dog to catch Fowl with”, Nathan Bailey: An universal etymological English dictionary).

Myös kookkaat ja vahvat seisojat on kirjallisuudessa mielletty alusta saakka lempeiksi ja alistuviksi koiriksi, jotka eivät ilman isännän rohkaisua uskalla ehkä lainkaan edetä riistan luo.
Englantilainen metsästysspanieli onkin enemmän ajokoiran kaltainen ja liian innokkaana ja kouluttamattomana se voi rynnätä eteen ja karkottaa linnun liian aikaisin.

Edwin Landseer: A Jack In The Office. Oikealla pointteri, jonka kyyristelevän, täyttä epävarmuutta kuvaavan ruumiinasennon landseer on erittäin taitvasti tallentanut. Pointteri on tyypiltään vanha mannermainen ”braque” tai ”bracco”. Se katsoo himoiten korissa olevia herkkuja, muttei voi liikahtaa, vaan tärisee jännittyneenä paikallaan. Luultavasti se kunnioittaa koria vartioivan bullterrierin hallitsevaa olemusta.

Meille spanielin ja seisojan ero on nykyään itsestään selvä.
Seisojalla on voimakas geneettinen ja periytyvä taipumus pysähtyä ja ”seisoa” riistalle kun se sellaisen havaitsee. Spanieli taas on karkottaa käskystä linnun ilmaan, metsästäjän aseen ulottuville. Sillä ei voi erottaa selkeää seisontaa. Englanninspanieli onkin liikkeissään seisojia paljon sujuvampi ja vikkelämpi.
Toki molemmat koirat noutavat ammutun riistan, mikäli ne on siihen opetettu.

Useimmiten sanan épagneul katsotaan tarkoittavan ”espanjalaista koiraa”. Mutta onko todella niin? Onko historian mutkia oikaistu? Jos nimittäin mennään kauemmas sanojen taakse, löydetään keskiaikaisen ranskankielen sana s’espagnir, joka tarkoittaa ryömiä.

Vanhan englannin span lienee samaa juurta.

Tämä sopii hyvin, koska kaikki seisojakoirat kyyristelevät ja hiipivät matalana havaitessaan saaliin ja yrittäessään päästä lähemmäs ja samalla pitää lintua aloillaan. Juuri tämä piirre erottaa ne spanileista, jotka muuten voivat olla hyvin samanlaisia koiria niin ulkonäöltään kuin muutenkin.

Epagneul Francais. Ranskanspanielin nimi pitäisi olla ranskansetteri, ”French Setter”, ei spanieli. Seisojakoira hiipii matalana mahdollisimman lähelle lintua ja pysähtyy sitten paikoilleen. Tässä asennossa koira voi olla minuuttikaupalla, mikä toki on sille kovin rasittavaa. Koira toivookin, että kumppani tulisi pian apuun ja nappaisi saaliin ylettävällä aseellaan.

Perinteinen englantilainen metsästysspanieli, springeri, näyttää paljon ranskanspanielilta. Springeri ei kuitenkaan ole perinyt seisojan taipumuksia, kuten ei haukkuva cockerikaan.

Missä vaiheessa spanielit ja setterit, niminä tai koirina, menivät sekaisin?
Vai ovatko ryhmät koskaan olleet täysin selviä?

Nimitysongelmia ainakin tulee aina kun jokin koiratyyppi siirtyy omasta kulttuuristaan vieraaseen. Tällöin sille on yleensä luotava uusi nimike. Usein se tehdään jollakin väännöksellä. Uutta rotua määriteltäessä sitä usein erotellaan liikaa – tai sitten yleistetään liikaa. Tai jotain jää vain pois.

Ongelma on myös se, ettei koiran omassa kulttuurissaan sillä usein ole erityistä rotunimeä. Oma koira on perustyyppi ja sellaisenaan epäkiinnostava, eikä sellaiselle ole tarvetta keksiä nimeä. Koira palvelee hyvin – sen yhteisön jäsenten hyvin tuntemassa tehtävässään.
Toisaalta koiralla voi olla niin monia ja ulkopuolisille hämäriä nimiä, että niiden tunnistaminen nimiksi voi olla vaikeaa.

Otetaan rodun tuttuudesta eräs esimerkki.
Newfoundlandin kalastajat kutsuivat koiriaan usein vain niiden värin mukaan. Koirat olivat  ”meidän musteja” tai ”meidän keltaisia koiria”.
Mutta käydessään Newfoundlandissa 1700 – luvun puolivälissä englantilainen biologi Joseph Banks etsi sieltä aivan erityisiä vesikoiria. Hän sai tylyn vastauksen, ettei saarella ollut mitään sellaista rotua. Vaikka Lontoon kansainvälisissä tiedepiireissä oli jo muutaman vuoden kiertänyt huhu mainioista newfoundlandin koirista, sai Banks pettyä pahan kerran.

George Stubbsin maalaus 1700 -luvulta esittää Englantiin tuotua uutta rotua, espanjanpointteria.

Espanjassa seisojakoira esiintyy hyvin yleisesti 1500 – luvun puolivälin kirjallisuudessa, jossa siitä käytetään nimeä “perro de muestra”. Nimi kääntyy sanatarkasti ”osoittajakoiraksi”, pointteriksi. Sama ryhmänimitys on edelleen siellä käytössä.
Voi siis hyvin ollaa perää, että espanjalaiset olivat tekemisissä seisojien kanssa varhemmin kuin ranskalaiset ja ainakin englantilaiset.
Mutta voi olla, että Italia tunsi samat koirat yhtä varhain.
Nimittäin, kirjoituksia braccosta, eli seisojasta italialaisittain löytyy niinikään 1500 -luvulta, kuten myös mainintoja ”verkkokoirasta”, cane da rete’stä. Näitä koiria käytettiin kuten ranskalaisia chiens de oysel -koiria eli lintujen verkkopyynnissä.

Englannissa seisojakoirat jaetaan pointtereihin ja settereihin. Ne eroavat toisistaan vain turkin pituudella, vähän kuten labradori ja kultainennoutaja. Sileäturkkinen koira sai pian nimen pointteri eli ”osoitin”, pitkäkarvainen puolestaan jäi setteriksi, ”istuvaksi koiraksi”. Niitä kutsuttiin myös vitsikkäästi nimillä ”pointer” ja ”index”. Kuvassa kroatialaisen kuvanveistäjän bracco -patsas nimeltään ”Nag tracu”. Bracco on italianpointteri, kookas renesanssiajoilta peräisin oleva seisojarotu. Ivan Rendic, noin 1800-1900 -lukujen vaihde.

Kirjoitan sileäkarvaisista seisojista, braccoista, braque -koirista ja pointtereista tarkemmin ehkä toiste.

Muistattehan nyt, kun luette ranskankielistä koirakirjallisuutta tai keskustelette ranskalaisen koiraihmisen kanssa, että ranskalainen spanieli EI OLE spanieli vaan seisoja.
(Joskus ranskalaiset kyllä viittaavat spanieli -sanallaan cockerspanieliin tai muihin englantilaisiin spanieleihin tai perhoskoiriin. Mutta usein he puhuvat vain chien de cockerista. Tres charmeur!)

Kotimaassaan alakuvan viehättävää, alkuperäisenoloista ranskanspanielia kutsutaan rotunimellä l’Épagneul français. Se siis kuuluu seisojien ryhmään, joka taas kuuluu ranskaksi ”les chiens d’arrêt”. Samaan ryhmään kuuluvat mm. paljon tutummat saksanseisoja ja irlanninsetteri.

Ranskalaisia seisojia on useita rotuja, niistä vanhin lienee juuri alakuvan tyyppi. Nämä ranskalaiset spanielit – siis setterikoirat – ovat angloamerikkalaisessa maailmassa, ja myös meillä, lähes tuntemattomia rotuja.

Ranskanspanieli – Epagneul Francais