Avainsanat

, , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Aikansa ehkä kuuluisin biologi, geologi ja lääkäri Carl von Linne tutki Lapin matkallaan pohjoisten seutujen kasvillisuutta, eläimistöä, maaperää sekä ihmisiä ja heidän tapojaan. Karttaan merkityn Jokkmokkin järvialueella ja tuntureilla Linne vietti lähes koko heinäkuun 1732.

 

Ruotsalainen luonnontieteilijä ja lääkäri Carl von Linné halusi nuoruudessaan intomielin tutkimaan pohjoisia ja tuolloin vielä tuntemattomia tunturialueita. Kun Kuninkaallisen Tiedeseuran apurahakin irtosi helposti vasta 25 – vuotiaalle mutta arvostetulle tutkijalle oli reitti selvä.

Linné lähti Uppsalasta kohti pohjoista ratsain ja pienin kamppein toukokuun toisena vuonna 1732. Onneksemme hän kirjoitti noin kolme kuukautta kestäneen matkansa aikana päiväkirjaa. Matkamuistiinpanojen eräässä kohdassa Ruotsin saamelaisalueella, suunnilleen Jokkmokkin kunnan alueella (ks. yläpuolen kartta), Linné kirjoittaa:

Poroja oli lukemattomia; ne ajetaan aamuin illoin kodalle lypsettäviksi. Kun niitä ajettiin kodalle eivätkä ne tahtoneet totella, näin miten koira usutettiin kimppuun, minne laumaa ajava poropiika vain sormellaan osoitti ja usutti; ne pelästyivätkin kovasti ja kääntyivät heti siihen suuntaan minne piika tahtoi. Katselin myös, kun lauma ajettiin pois. Oli kova itätuuli, porot juoksivat ympäriinsä; mutta minne ne halusivat, sinne piika ei halunnut. Porojen täytyi kääntyä, kaartaa takaisin ja lähteä eteenpäin, minne piika niitä koiransa kanssa ajoi.”

Carl von Linné: Lapinmatka 1732. Karisto Hämeenlinna 1969. (The English version published in 1811 (http://books.google.fi/books?id=ZWAUAAAAQAAJ&printsec=frontcover#v=onepage&q&f=false).

 

Sain taannoin tiedon, että yhdistys Maatiainen – Det lantliga kulturarvet r.y. on valinnut kuluvan vuoden maatiaiseläimeksi paimensukuisen lapinkoiran. Juuri sellaisen, joita Linnékin näki työssään Ruotsin Lapin järvilaaksoista nousevilla tuntureilla.

Norjan tai Ruotsin saamelaisia aitoine paimenkoirineen. Kuva on otettu vuosien 1900 ja 1920 välillä. Kuvalähde: Wikipedia Commons.

Aivan aluksi, tuhansia vuosia sitten, saamelaisten (joita  finneiksi myös kutsuttiin) koirat olivat metsästyskoiria ja vetokoiria. Silloin saamelaiset, siis alkusuomalaiset heimot asuttivat maata etelämpänä. Perheet elivät erätaloudesta. Vähitellen, uusien kansojen saapuessa maahan saamelaiset siirtyivät pohjoisemmas. Metsästyksen harjoittaminen säilyi pitkään pääelinkeinona. Hirvieläinjahdin rinnalle nousi vähin erin niiden paimennus.
Porojen maitoa pidettiin satojen vuosien aja yhtä tärkeänä kuin niiden lihaa.Lapin kirjassaan Linne kertoo, että pohjoisen metsästyskoiran tuli jäljittää karhua äänettömästi ”tai muuten ne saivat selkäänsä”. Nykyään taas niin karhu- kuin hirvikoirien pitää haukkua voimakkaasti kun ne ovat löytäneet saaliseläimen. Siten ne pitävät sitä paikoillaan. Sitävastoin Linnén kuvaama saamelaisten metsästyskoira oli toimissaan paremminkin alkukantainen vainu- tai vihikoira. Se etsi hihnassa jälkeä ja löydettyään seurasi sitä. Koiran etenemistä lukemalla isännälle selkisi pian, että karhu oli lähellä. Silloin hän hiipi pedon luo ja ampui sen. Ruutiasetekniikka oli edennyt jo etäisille tuntureille, mutta toisaalta Linné sai todistaa, miten myös jousilla yhä kovin taitavasti osattiin ampua.

Aluksi oli siis metsästys- ja vetokoira. Pitkän ajan päästä perheet alkoivat pyydystää ja merkitä poroja, mutta suurpaimentalous kehittyi vasta keskiajan lopulla. Vasta silloin alettiin tarvita paimenkoiria hillitsemään ja estämään satojen ja tuhansien puolivillien porojen karkailu lypsy- ja lahtausaikaan.

Koiran piti olla oppivainen ja tottelevainen, eikä se saanut missään nimessä raadella poroja eikä ainakaan vasoja. Sen piti olla rohkea ja näykkäistä niskuroivaa poroa säärestä.

Lähde: Saamiblog.

Saamelaisten koirat erotettiin kahdeksi eri roduksi Kennelliiton (SKL) ensimmäisestä porokoirakatselmuksesta lähtien, mikä tapahtui vuonna 1959.
Niin syntyivät kaksi nykyistä tyyppiä, lyhytturkkinen lapinporokoira (engl. The Lapponian Herder) sekä pitkäturkkinen ja joskus hauskan luppakorvainen suomenlapinkoira (engl. The Finnish Lapphund).

Jako tuntuu ainakin näin jälkeenpäin keinotekoiselta. Onhan hyvin tiedossa, että samaan pentueeseen syntyi eripituisella turkilla ja eri asentoisilla korvilla varustettuja koiria. Sitäpaitsi koiran työkyky ei koskaan riipu korvista.Joitain ulkomuotosääntöjä saamelaisilla oli. Parhaimpana pidettiin sudenturkin pituista karvaa, koska liian pitkään karvaan lumi paakkuntui ja esti koiran toimia. Väreistä sopivat kaikki – paitsi valkoinen, koska sellainen koira ei erotu lumesta. Valkoisia koiria myytiin ja annettiin pois. Luulenpa, että juuri niistä muokattiin risteytysten ja valinnan avulla nykyiset show -koirat pomeraniankoira- ja samojedinkoirarodut. Myös saksalaiset wolfspitz -tyyppiset rodut luultavasti perustuvat porokoiriin. Kaikki ne ovat energisiä ja hyvin pirteitä ja monet haukkuvat innokkaasti.Peuraa (Rangifer tarandus) Skandinavian saamelaiset alkoivat kesyttää ehkä noin parituhatta vuotta sitten. Saamelaiset, joita myös finneiksi kutsuttiin, tunnettiin jo roomalaisajoilla, pari tuhatta vuotta sitten metsästäjä-keräilijäkansana. Euroopan kaupungeissa heistä puhuttiin vielä 1700 -luvulla ”pohjolan barbaareina”.Elinkeinon painopisteen siirtyminen paimentolaistalouteen tapahtui vähitellen ja eri aikaan läntisillä ja itäisillä saamelaisalueilla. Norjasta ja Ruotsin Länsi-Lapista kyseinen elinkeinomuutos eränkäynnistä poronpaimennukseen ja lopulta suurtalouteen levisi idemmäs – ja Suomen käsivarteen keskiajan kuluessa. 1500 -luvun verotietojen mukaan jo kaikki Kemin alueen saamelaiset elivät paimennuksesta. Linnén matkakirjasta voi muuten lukea saamelaisen valittavan korkeita veroja.On arveltu, että Siperiassa poronhoito olisi Fenno-Skandiaa vanhempaa perua. Nenetsit, samojedit ja muut itätundran kansat olisivat siten olleet ensimmäisiä pohjoisen paimentolaisia. Ajatus paimentolaisuudesta lienee tullut etelästä ja kaakostapohjoiseen vaeltaneiden eri kansojen ja heimojen mukana. Lampaanpaimennus keksittiin Lähi-Idässä jo 10 000 vuotta sitten.

lappalaisten elämää talvella Ruotsin saamelaisalueella. Kuvassa ei näy koiran koiraa (eikä sen parista ”Lappalaiselämää kesäaikaan”). Sen sijaan poronlypsäjä, poronpurija ja oravanmetsästäjä löytyvät. Niiden toimia kuvasi myös Linne omassa matkakirjassaan. Piirros on teoksesta ”The English Atlas”, jonka toimittivat Moses Pitt (1639 – 1697) ja J. Jansson.

Myös Permin seudulta (muinainen Bjarme) länsi -Uralilta kotoisin oleva komi -kansa tunnettaan – tosin paljon myöhemmin – ensiluokkaisina poronhoitajina. Itseasiassa juuri heidän voi sanoa tuoneen varsinaisen porojen tehokasvatuksen Suomen Lappiin 1800 -luvulla.
Koiramielessä on kiinnostavaa, että tuolloin alueelle muutti myös Siperian nenetsejä poroineen ja niinsanottuine samojedinkoirineen. Siten voidaan hyvin arvella, että joissain nykyisissä lapinkoirissa virtaa nenetsiverta.

Linnén matkakirjasta selviää, että Ruotsin ja Norjan Lapissa poronhoitokulttuuri ja eläimestä saatavien hyödykkeiden jalostus oli 1700 -luvun alkuvuosikymmeninä loppuun saakka mietittyä ja hyvin kehittynyttä (harmi, ettei tieteilijämme jaksanut piipahtaa Suomen Lapissa Torniota ylempänä. Sieltä hän ei raportoi mitään saamelaiskulttuuriin liittyvää. Meren rannikoseudut olivat jo tuolloin tiukasti etelästä tulleiden uudisaskukkaiden ja heidän maatilakulttuurinsa käytössä.

Carl von Linne teki myös useita piirroksia Lapinmatkaltaan. Tässä niistä yksi, kuvaten Ruotsin Lapin tunturien saamelaisten elämää ja poronhoitoa. Vuodelta 1732.

Saamelaisten tapoja kirja kuvaa tarkasti. Niin nahkan parkitsemistavoista kuin kaikesta ruokailuun liittyvästä annetaan yksityiskohtaisia tietoja.

Kesällä saamelaiset söivät enimmäkseen maidosta valmistettuja erilaisia juustoja, hera- ja hapatettuja juomia sekä muitakin maitoruokia. Talvella syötiin pääasiassa kuivattua lihaa taikka ahkioihinpakastettua tuorelihaa. Porosta hyödynnettiin kaikki. Koiralle syötettiin sukuelimet, utareet, sorkat ja joitain sisäelimiä; varakkaissa perheissä ehkä myös poron pää.

Poroja oli varakkaimmilla paljon; Linnén mukaan eräälläkin perheellä niitä oli 2000 yksilöä. Tällaisille perheille hyvät paimenkoirat olivat välttämättömyys, mikä tulee selvästi ilmi Linnén lyhyestä, mutta elävästä kertomuksesta 1700 -luvun paimenkoirasta.

Poronhoitaja Anta Pirak Ruotsin Jokkmokkista paimenkoirineen. Kuva: Ludwig Wästfelt (1883-1957).

Paimensukuiset lapinkoirat eroavat tavanomaisesta lapinkoirasta siinä, että niiden kantakoirina on eri yksilöt kuin Kennelliiton rekisteröimällä, ja siten toki hyvin näyttelykelpoisella koirarodulla. Paimenien rekisterikirjaa pitää erillinen, Kenneliiton ulkopuolinen ja itsehallinnollinen seura.

Yksi ulkomuotosääntö ammoisten aikojen poronhoitajilla sentään oli.

Lapin käräjäpöytäkirjoista näkyy, että 1600-luvulla annettiin mm. Kittilän käräjillä ankarat määräykset koirien kiinnipidosta suunnilleen nykyisenä rauhoitusaikana. Suurilla sakoilla uhattiin heitä, jotka rikkoivat säädöstä. Siitä saivat poiketa vain kylän omat paimenkoirat. Erotukseksi muista niiden tuli olla väriltään mustia.

Ennen kuin tällainen värimääräys on voitu antaa, on seuduilla tietenkin ollut jo hyvä mustanpuhuva koirakanta. Se ei muutenkaan ole ollut ongelma, sillä musta väri periytyy vaaleita sävyjä sukkelammin, mikäli vain koiran vanhemmat kyseisen värigeenin omaavat.
Kennelliiton hyväksymä rotu ruotsinlapinkoira jatkaa tätä väriperinnettä, sillä koiran ainoa sallittu väritys on musta.

Musta lappalaiskoira. Kuva noin 1900 -luvun puolivälistä. Lähde: Saamiblog.

Oman kokemukseni mukaan paimensukuinen eroaa useinkin selvästi show -koirasta. Se on usein hieman tai enemmän luppakorvainen, sen kroppa on pitkähkö ja takajalat hyvin kulmautuneet. Kokonaisuutena sen ulkonäkö on enemmän tai vähemmän miellyttävän maalaismainen näyttelylinjaisiin verrattuna. Mutta mikä tärkeintä, paimensukuisella täytyy olla myötäsyntyinen työhalu ja rohkeus.

Paimensukuisten rekisteriin voidaan ottaa koiria Kennelliiton rekisteristä, mikäli ne läpäisevät työkokeen ja rakenneanalyysin.
Paimensukuisten yhdistyksen kotisivut: http://www.paimensukuinen.fi

Valkoisia koiria ei pidetty hyvinä paimenina, sillä värityksensä vuoksi ne hävisivät lumiseen maisemaan. Tämä yksilö on päässyt tupakoiraksi. Kuva Enontekiöltä vuodelta 1939.

Ps. Saamelaisten kulttuurista kiinnostuneille lukijoille suosittelen runsain kuvin varustettua lokia http://saamiblog.blogspot.com/

Blogi on englanniksi, mutta sen valokuvissakin on paljon katsottavaa. Erityismaininta taustamusiikista, joka on erittäin hienosti valittu ja miksattu.