Avainsanat

, , , , , , , ,

Labradorinnoutajan kehitys Kaakkois-Kanadan kalastajien apurista ja intiaanien kasvattamasta ja kauppaamasta piskistä sosieteetin suosikiksi on mielenkiintoinen historia.

Myös tarinan jatko-osa, jossa labbiksesta muotoutuu yhteiskunnan ykköslemmikki, ansaitsee huomiota.
Siitä hieman tämänkertaisessa artikkelissani. 

Trendien kierto yhteiskunnan eri luokkien kesken on arkinen ilmiö. Alaluokan ideoita ja tuotoksia on aina valikoitu, nostettu jalustalle, jalostettu ja ristitty uudestaan. Keskiluokka puolestaan matkii innokkaasti varakkaampien tapoja.
Koiramaailmassa tästä kulttuurisesta keikauksesta tunnetaan etenkin terrierit, jotka ammoisina aikoina olivat siitosohjelmien ulkopuolelle jääneitä hylkiöitä ja talonpojan monitoimikoiria. Myöhemmin niistä tuli erittäin seurapiirikelpoisia.
Labradorinnoutaja, vaikka onkin rotuna suhteellisen nuori, on ehtinyt käydä läpi jotakin samantyyppistä.

Ensimmäiset labradorit saapuivat Britanniaan 1700 -luvun lopulla ja viimeistään 1800 -luvun alussa, jolloin innokas kiväärimies Malmesburyn jaarli tiettävästi hankki ensimmäisen koiransa.
Seuraavina vuosikymmeninä linnunmetsästysharrastus noutajan kera kasvatti suosioitaan varakkaan väen parissa.

1800 -luvun lopulla Britteinsaarten noutajilla oli ylöskirjatut sukutaulut ja takanaan kymmenien vuosien paikallinen käyttöhistoria.

1910 -luvulla labradori oli jo saarivaltakunnan suosituin noutajarotu, ainakin jos tätä mitataan kenttäkokeisiin osallistuneiden koirien määrällä.
1930 -luvulla labradorista oli tullut jokapojan ja -tytön kumppani. Samalla vuosikymmenellä se löi itsensä läpi Jenkkilässä ja rotu alkoi kiinnostaa kasvattajia ja yleisöä muuallakin maailmassa.
Ei vähiten aiheesta kirjoittavan lehdistön vaikutuksella.

Oheiset kaksi amerikkalaisen Life -lehden kansikuvaa kertovat tämän kehityksen.



Tämä lehden kansi vuodelta 1885 ihailee seurapiirien eurooppalaista vapaa-ajanviettoa (klikkaa kuvaa suuremmaksi). Istutaan Nizzassa kaukana kosteasta Englannin talvesta. Ils parlent français – puhutaan ranskaa. Eletään viktoriaanista aikaa ja amerikkalainen kulttuuri imee vielä äiti -Englannin perinnöstä.
Kuvan parille näyttää maistuvan ultrakevyt juoruilu – kitarannäppäilyn ja ammuskelun lomassa.

Turinaa kuuntelee ruukkupelargonia – ja koira. Jalon näköinen, vahvarakenteinen eläin, joka omasta mielestäni ei voi olla muu kuin noutajakoira, tarkemmin labradori.

Siitä saakka kehitys on ollut nopeampaa.
Viitisenkymmentä vuotta myöhemmin sama lehti, täysin muuttuneena, esittelee näppärän ja väsymättömän lintukoiran, labradorinnoutajan. Ylhäisessä
yksinäisyydessään, ilman turhanpäiväisiä seurapiirijuoruja.

Kansi joulukuun 1938 numerossa.