Avainsanat

, , , , , , , ,

    

USA:n valioluokan dalmatialaisia aivan 1900 -luvun alusta. Ylhäällä Polka Dot ja alhaalla Queen Spot. Molemmat koirat omisti herra H. Fred Lauer Ashlandista Pennsylvaniasta. Kuva James Watsonin kirjasta "The Dog Book" vuodelta 1906.

Näyttävätkö yläkuvan jenkkikoirat mielestäsi tyypillisiltä dalmatialaisilta?
Tai valioluokan koirilta – mitä ne ovat, yli sadan vuoden takaa.

Dalmatialaisen pitää olla lihaksikas ja energinen. Sen pitää olla syntynyt juoksemaan.  Niin sanottiin jo 1700 -luvulla.

Kuvan koirat edustavat rakenteensa puolesta enemmän terrierityyppiä kuin jalojen metsästyskoirien jälkeläisiä.
Jos koiria vertaa englantilaisten dalmiksiin samalta ajalta (1800-1900 -lukujen vaihteesta), eron huomaa.
Toki tiedän, että myös meillä, vieläpä vain nelisenkymmentä vuotta sitten, dalmatiankoirien ”kanta maassamme ei ollut vielä homogeeninen” (ks. Suomalainen koirakirja, Otava 1972, s. 297).

Jotain oli tapahtunut dalmatialaiselle Englanissakin. Koiran olemus oli hieman pienentynyt, pyöristynyt ja muuttunut kompaktimmaksi varhaisemmasta ajokoira -lookista. 1800 -puolivälin dalmatialaisesta tuli  jonkinlainen bulldogin ja terrierin avulla muovattu pastissi.

Se oli tietenkin tarkoitus. Dalmista kasvatettiin vain ja ainoastaan sen kauniin kuvion takia. Se ei koskaan ollut metsästyskoira (vaikka niin usein väitetään). Dalmatialainen oli tyylikäs, yläluokkaisuuteen viittaava seurakoira, gentelman’s dog.

 

Englantilaisen John Frederik Herring vanhemman maalaus "Ruunikko ja pilkukas koira tallissa on vuodelta 1846.

Herringin maalauksen dalmatialainen on mitä ilmeisemmin suuri hevosten ystävä. Sekäään ei ole pointteri, vaan ilmeisen selvästi bulldoggi -risteytys.

Runsaasti valkoista omaavien bull -rotujen avulla on melko helppoa saada aikaan pilkukkaita yksilöitä. Historiallinen kuvamateriaali todistaa, että dalmatialaisessa tätä tietoa on käytetty hyväksi.

Englantilaisen kasvattaja Dr. Wheeler O’Bryenin näyttelyssä menestyneitä dalmatialaisia noin vuodelta 1900.
 
O’Bryenin vankkaa brittiläistä linjaa edustavat koirat eivät nekään tuo mieleen metsästyskoirien rakennetta, vaan paremminkin bull & terrier -tyypin kompaktisuuden.
 
Brittiläinen bullterrieri vuosimallia 1915.
 
 
Se uskomus, että dalmatialaiset olisivat pointteri – ja ajokoirista muokattu rotu, on epäuskottava siksikin, että on melko harvinaista, että koirissa syntyy kauttaaltaan tasaisesti ja kauniisti pilkukkaita yksilöitä. Pilkkujen tulee olla kolikon kokoisia, ei hiutaleita, kuten pointtereilla useinmiten nähdään. Jos tällaisia koiria joskus syntyykin, ei niiden keskenään risteyttäminen tuota helposti toivottavan kuviollisia jälkeläisiä.

Lisäksi, pointterit ovat erittäin vahvan riistavietin omaavia koiria, ja sellaisten koirien käyttäminen vaunu- tai seurakoirina olisi hyvin vaivalloista – sanalla sanoen – järjetöntä.
Dalmatialais -rotu syntyi Britanniassa melko nopeasti. 1700 -luvun hieman brutaalista tyypistä siirryttiin kompaktiin koiraan. Jo 1800 -luvun puolivälissä dalmis näyttää modernilta.
Se ei olisi onnistunut ilman useiden rotujen apua. 
Ja tässä englantilaiset olivat tarpeeksi kokeneita kehittämään rotua seurakoiramaisempaan suuntaan – pois sen vinttikoira – hound -menneisyydestä.
 
Philip Reinagle: ”Tallipihalla juokseva dalmatialainen”. Teoksen julkistamisen aika ei tiedossa. Jokatapauksessa taulu on maalattu ennen joulukuuta vuonna 1835, jolloin Reinagle kuoli.
Yksi merkki lisää dalmatiankoiran ja bull -koiran liitosta on bulldoggin ja dalmatilaisen hybridi – soma pallero, joka aikuisena muistuttaa enemmän pilkullista vanhempaansa. Bulldoggin on tietenkin syytä olla väriltään valkoinen, jos halutaan varmistaa jälkeläisten dalmis -kuvionti.

Valkoisia bulldoggeja tai terrierejä ei ole koskaan ollut vaikea löytää – päinvastoin, ne ovat olleet suhteellisen yleisiä ja suosittuja jo muutaman sadan vuoden ajan.