Avainsanat

, , , , , , , , , , , , , , ,

Harriet M. Bennettin (1828 - 1889) työ "The Yule Log". Erityisesti lapset osallistuivat perinteisen jouluhalon haentaan. Suomessa jouluhalko yleisemmin leivotaan. Perinne on tullut meille lännestä, lähinnä Englannista ja USA:sta. Jouluhalosta leivotaan mahdollisimman paljon esikuvansa, vanhan ja aikaa nähneen tammipuun näköinen karahka.

Onpa hienoa, että meillä pohjoismaissa on joulu ainainen! Anglosaksinen maailmanosa kun on menneinä vuosisatoina vaihtanut talvikauden suuren juhlan nimen kristusmessuksi (Christmas tai Xmas). Niin Englannissa kuin suurimmassa osassa Saksaa tämä kehitys tapahtui 1000 ja 1100 – luvuista lähtien.
Mutta me suomalaiset olemme pitäneet sanamme – ja myös virolaiset, karjalaiset ja saamelaiset ovat sen pitäneet. Pohjoissaameksi joulu on muuten juovllat – joka äänty melkein kuin juhla.

Rakas joulumme on vanha sana, jonka tunsi myös kielemme isä, 1500 -luvulla elänyt Mikael Agricola.
Joulu -sana juontaa muinaisnorjan jol -sanasta ja vanhojen germaanien geol, geohol ja jewhla -sanoista. Sieltä se on siirtynyt myös ranskankieleen (jolie, sievä; iloinen)  ja nykyenglantiin (jolly, hilpeä).
Sana on sama, mutta merkitys hieman muuttunut. Mutta niin on suomenkielessäkin käynyt. Joulu -sana nimittäin tuli meille ensin muodossa juhla. Karjalan kielessä ”juhliminen” tarkoittaa iloista hälinää. 

Vanhanorjaa, tuota muinaisskandinaavista kieltä käytettiin 800–1300-lukujen paikkeilla pohjoimaissa ja muilla viikinkien asuttamilla alueilla Islannissa ja Britteinsaarilla – sekä joissain itäisemmän Euroopan osissa.
Mutta mistä sen jol -sana alunperin juontuu, on unohtunut kauan sitten. Kukaan sanaseppo ei ole esittänyt sen alkuperästä voitokasta teoriaa. Silti on silmiinpistävää, että pohjoissaameksi pyörä on juvla, ruotsiksi hjul. Joulu -sana voi siten varsin hyvin tarkoittaa aurinkoa ja ajan pyörähdystä, vuoden sulkeutumista ja auringon uuden tulemisen alkua. Karjalankielen juhla sisältää piirileikissäkin syntyvän elämöinnin.
Ainakaan minulle ei jää epäilystä siitä, että joulu -sana on ikivanha ja viittaa tavalla ja toisellakin keskitalvella nukkuvaan aurinkoon, jota sitten koetetaan herätellä kaikin palveluin ja keinoin.

Ehkä nämä fragmenttiset huomioni joulu -sanan etymologiasta riittävät tällä kertaa viittomaan teitä kauas talvijuhlan historiaan.
Ja niistä lisää seuraavissa kappaleissa – ja kuvissa.

Jouluhalon, eli paksun tammen rungon tuominen sisään on juhlava tapahtuma sekin. Tapa on säilynyt Englannissa nykyaikaan. Missä ei ole takkaa, jouluhalko leivotaan. Kuvassa esitellään 1800 -luvun jälkipuoliskon joulunviettoa. Kuva on englantilaisen Henry Marriot Paget'n (1856 - 1936) käsialaa.

Jouluhalon eli massiivisen puunrungon tuominen sisään on railakas ja juhlava tapahtuma. Tapa on säilynyt Englannissa nykyaikaan. Missä ei ole takkaa, jouluhalko leivotaan. Kuvassa esitellään 1800 -luvun jälkipuoliskon joulunviettoa. Kuva on englantilaisen Henry Marriot Paget'n (1856 - 1936) käsialaa.

Joulua vietettiin kauan ennen kristinuskon valtakautta.
Kristillinen joulutraditio on hallinnut Pohjoismaissa ehkä korkeintaan 800 vuotta. Silloinkaan se ei satoihin vuosiin pystynyt ulottamaan täydellistä pakkovaltaansa kaikkiin maanosiin taikka väestöryhmiin. Varsinkaan kirkko ei pystynyt eliminoimaan syväänjuurtuneita tapoja. Tonttuja, manan majoille muuttaneita sieluja ja omia jumalia ruokittiin ja muistettiin – ja muistetaan yhä!
Esimerkiksi, l

intujen talviruokinta pohjautuu osin ikivanhaan viljelykultturiseen tapaan, osin sielunvaellus -uskomukseen. Kun viet linnuille lyhteen, etkö vavihkaa samaistu lintuun? Eikö empatiakykysi kerro Sinulle hiljaa, että voisit itsekin olla tuo paleleva, nälkäinen lintu? Siksi haluatkin tehdä olon mukavaksi ja tarjota pienelle siivekäälle ystävälle apetta. Jouluaikaan me olemme kaikki yhtä.
Jumalien tai muiden näkymättömien palvonnassa ei paljaimmillaan ole muusta kysymys kuin samaistumisesta ja toiseuden, toisen elämän kunnioittamisesta. Palvonnan tapoja toki on monia, joista joululyhde on yksi kauneimmista. Vaikea ymmärtää, miksi kirkko on yrittänyt niin sitkeästi kitkeä tällaiset tavat pois.

Kansanomaista englantilaisen yulen eli joulun viettoa 1800 -luvun puolivälin tapaan. Kuva on peräisin amerikkalaisesta Harper's Magazine -lehdestä vuodelta 1871.

Alunperin joululla tarkoitettiin keskitalven kautta.
Pohjoisen pallonpuoliskon asukas sen tietää: pitkä talvikausi alkaa heti marraskuussa ja jatkuu hyvin tammikuulle. Ammoisina aikoina joulu ei ollut juhlan tai kestin nimi kuten nykyään. Keskitalven juhlaa kustsuttiin kekriksi ja ortodoksiessa Karjalassa myös roštuo- eli rastava -nimellä. Rastava, ”synnyttää”, on laina venäjästä, ja sillä on kristillinen sisältö:

Roštuo nouštuo, äijäpäivä päivän nouštuo, petrumpäivä šilmiem peštyö. Roštuon huomenešša šyötih kaikkie, mitä oli kellä: šulttšinat, kalitat, kakkarat sreäpittih (= leivottiin) – šiitä še šoatto i rosvetsie (ts. kova syöminen saattoi panna vatsan ”ruvelle”).

Ehta joulupukki ja karnevalistinen nuutti - tiernapoika kulkue traditionaalisella kerjäysmatkallaan joulunaikaan vuonna 1917. Kuvasta löytää niin kansanuskonnollisia kuin kristillisiä osatekijöitä. Analyyttisesti ottaen, kansanomainen suomalainen joulu ei ole kristillisen tradition mukainen. Siksi siitä tuleekin puhua synkretistisenä juhlana.

On perästi kummallista, että Suomessa joulu usein leimataan pelkästään erään lähi-itäisen Jeesuksen syntymäjuhlaksi. Tosiasiassa juhlamme on aimo sekoitus arkaaisia keskitalven juhlatraditioita, vanhoja kansanuskontojen ilmentymisiä ja Lähi-Idästä tuodun kristinuskon kuvia – sekä suurta kaupallista huminaa. Uskon myös, että enemmistö suomalaisista kokee joulun ei -kristilliset piirteet niiksi tärkeimmiksi. Vai miksi sitten joulukirkko, jouluvirret ja kotihartaudet eivät suurta yleisöä kiinnosta? 

Tärkeitä vanhasuomalaisia eli rahvaanomaisia jouluperinteitä ovat joululyhteen ripustaminen ja pikkulintujen ruokkiminen, joulupukki ja tontut ja olkikoristeiden valmistus ja ripustus. Ja toki harras ruokien valmistus, korea tarjollepano ja itse syöminen. Varastoidut satokauden eväät alkoivat talven tullessa jo paheta ja huveta. Niinpä keskitalven hetket olivat viimeisiä aikoja nauttia niistä ja mässätä yllinkyllin. Kekrin jälkeen onkin tulossa Nuutin päivä (13.1.) ja siitä alkavat arkiset ”härkäviikot ja reikäleivät”, hidas lähtölaskenta kevääseen. Niukkoja ja säästäen elettäviä härkäviikkoja jatkuu aina kevätjuhlaan, itäjäiseen (eli pääsiäiseen) saakka.
Suomalaisen joulukauden kalenteri löytyy täältä: http://www.finlit.fi/tietopalvelu/juhlat/joulu/kausi.htm

Ruotsissa kirkko vastusti lintujen talviruokintatapaa syyttäen sitä epäkristilliseksi. Kaupungistumisen myötä tapa alkoi Suomessakin unohtua, kunnes 1900 -luvun taitteessa tietyt aikakauslehdet ja hyväntekeväisyysjärjestöt elvyttivät perinteen.

Arkaaisessa Suomessa lokakuun mentyä raskaat ulkotyöt lopetettiin. Vuoden päättöä kohti oleiltiin enemmän sisällä. Muutamat elukat hoidettiin suojissaan; tuvassa kehrättiin ja kudottiin ahkerasti villoista, hampuista ja pellavista lankaa, liinoja ja kankaita – mitä lyhyeltä päivänsilmältä nähtiin. Juhlaruokien valmistus vei julmetusti aikaa ja se piti aloittaa ajoissa jo lokakuussa. Ja sitten oli vielä tuvan siivous ja tuikitärkeä nokeentuneiden seinien pesu. Ja tietenkin joulupyykki.

Viimeisen parinsadan vuoden aikana joulu on kummasti lyhentynyt.
1770 -luvulle asti maassamme vietettiin neljää joulupäivää, kunnes niiden katsottiin laiskistavan työväkeä liikaa.
Maamme luterilainen kirkko on sitemmin ottanut neljä joulupäivää takaisin kalenteriinsa, mutta onko sillä juurikaan merkitystä, kun traditio ei enää muussa perinteessä näy eivätkä tunnu. Monen mielestä joulu loppuukin tapaniin.

Surullisinta lienee se, että joulu on muuttunut umpikaupalliseksi juhlaksi. Onko Sinulla varaa ostaa joulu – ja millainen? Paljonko rahaa jouluun pannaan tänä vuonna, kysyy valtakunnan päivälehti. Kaupallisuus koettaa nyt omia joulun – aivan kuin kirkko aikanaan.

Kun muovilla päällystetyt lahjapaperit on revitty pois, ja tyhjät eineslaatikot ja muu roska kannettu ulos jätesäiliöön, on joulu ohi. Vaikkei se olekaan – perinteemme mukaisesti joulu päättyy vasta 13. tammikuuta:

Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti poies viepi.

Institutionaalinen kristitty kirkkokunta on tuhannen vuoden ajan yrittänyt nimetä joulun kokonaan itselleen. Juuriamme nyt hieman tutkisteltuamme huomaamme, ettei siihen ole perusteita. Asian tunnustamisesta on sellaistakin hyötyä, että nyt voimme kertoa muu-uskoisille kansalaisille suomalaisen joulun olevan vanha kansanperinteellinen keskitalven juhla eikä sitä siksi ole mitään syytä hyljeksiä. Joulu pysyköön jouluna niin kouluissa kuin kalentereissakin. Sanan voidaan yksinkertaisimmillaan katsoa tarkoittavan juhlaa. Ainakaan se ei sisällä mitään kristillisiä merkityksiä, niinkuin englannin- ja saksankieliset joulu -sanat tekevät.
Ei ihme, että oikea joulupukki asuu Suomessa ja että tontut ovat alvariinsa liikkeellä jo marraskuun hämäsistä alkaen. Olkaamme ylpeitä tästä kaikesta ikiaikaisesta joulukulttuuristamme. 

Ja vielä, nauttikaamme yhä vuoden pimeimmästä ajasta, joka nykyisten valtaisten myrskyjen, vesisateiden ja lumettomuuden ansiosta tuntuu erikoisen synkältä. Ja siksi myös hieman taianomaiselta – kuten oikean joulun kuuluukin. Siellä jossain, paksujen pilvien takana, kuun valaiseman pakkasyön takana on aurinko kiepsahtanut kuperkeikkaa. Sitten se jo nousee viikko viikolta aiemmin ja nukkuu ilta illalta myöhemmin. Pian se on voittava pimeyden.

   

Lähteitä oikeaan jouluun:
http://www.kirjastot.fi/kysy/arkistohaku/kysymys/?ID=1e124630-261b-46e3-990c-ef53b24f18c6
http://sv.wikipedia.org/wiki/Jul

http://fi.wikipedia.org/wiki/Muinaisnorja
http://www.etymonline.com/index.php?allowed_in_frame=0&search=yule&searchmode=none
http://simnet.is/gardarj/yule1.htm
http://kaino.kotus.fi/cgi-bin/kks/kks_etusivu.cgi