Avainsanat

, , , , , , , , , , , , ,

Puoliverinen mies innu-vaimoineen ja koirineen. Alberta, Canada 1914. Kuva: F. Harper.

Ylläoleva vanha kuva on aika hyvä esimerkki Pohjois-Amerikan rannikko- ja eräalueiden työkoirista ja siitä, miltä ne ja niiden elämä näyttivät noin 150 – 100 vuotta sitten. Kuvan pariskunta on juuriltaan Kanadan innuja (kansanomaisesti intiaaneja).
Pari heidän koiristaan kelpaisi vallan hyvin modernin noutajan esivanhemmiksi, vai mitä? Sitävastoin, aivan etualalla vedessä meihin selin seisova suuri musta koira vastaa täysin nykyistä newfoundlandinkoiran tyyppiä. Kuvan koira lienee hyvin kookas ja sen säkäkorkeus voisi olla jossain 70 cm:n paikkeilla.

Pariskunnan heimotausta lienee cree, koska kuva on otettu keski-Kanadan Albertassa, noin 4000 km Labradorista luoteeseen.

Muillakin Pohjois-Amerikan asukasheimoilla oli koiria – ja usein juuri tuollaisen pienen lauman verran. Tiedetään myös, että niin innut kuin inuitit (eskimot) kasvattivat koiria paitsi omaan käyttöön, myös myydäkseen niitä uudisasukkaille, tutkijoille ja turisteille.

Lähtöämme edeltävänä päivänä ostin hyvän koiran eräältä intiaanilta kymmenellä shillingillä. Newfoundland on yksi pahimmista paikoista maailmassa löytää hyvä tai edes hyvännäköinen newfoundlandinkoira. St. Johnin kaupungissa ja sen ympäristössä ne ovat mitä kamalimman näköisiä piskejä. Sitävastoin kaukaisemmissa satamissa rotu on paremmin säilynyt.
____________

The day before we left I bought a good dog from one of the Indians for ten shillings. Newfoundland is one of the worst places in the world for getting a good, or at least a good-looking, Newfoundland dog. In St. John’s and its neighborough they are the most ill-looking set of mongrels that can be conceived. In the more distant ports, however, the breed has been better preserved.” (P. 178)

Joseph Beete Jukes: Excursions in and about Newfoundland during the years 1839 – 40 (Lontoo, 1842). Sivu 178

Jukes oli englantilainen geologi, joka lähetettiin Newfoundlandiin kirjaamaan alueen luonnonvaroja. Kertomansa mukaan hän teki koirakaupat Newfoundlandin saaren länsirannikolla. Tuo puoli saarta oli jo satojen vuosien ajan ollut mi’kmaq –heimon erästysmaata. Heimo tunnettiin myös pienehköistä metsästyskoiristaan. Mi’kmaqien ansio oli olla varhaisin ja ahkerimmin muiden heimojen ja kansojen kanssa kauppaakäyvä väestönosa, joka erästysbisneksensä ohella levitti koiria paitsi ulkomaaölaisille, myös pitkin kaakkois-Kanadaa.

Mi’kmaq -innut sopeutuivat länsimaisten tuloon mailleen monilla tapaa. Tässä korintekijöitä koirineen. Koiran tehtävä oli toimia taakankantajana kun leiri vaihtoi paikkaa. Lähde: Nova Scotian Museon arkistot, Kanada.

Seuraava valokuva on 1920 -luvulta. Siinä näemme niinikään alkuperäisväestöön kuuluvan henkilön hyvin traditionaalisessa kulkuneuvossaan. Koiravaljakon yksilöt ovat kookkaita ja joukossa näyttäisi olevan yksi erikoisen suuri.

Kanadan länsirannikko, Alta, 1930. Kuvan lähde on Kanadan kansallinen arkisto

Newfoundlandinkoirarodun alkuperän sanotaan monissa lähteissä olevan mastiffin ja jonkin pienikokoisemman noutajan- tai vesikoiran risteytys. Tällaisia arveluita on esitetty aina 1800 -luvulta saakka. Toiset niistä vättävät, että kyseiset risteytykset tehtiin Englannissa.

Kalastusleiri ja aina yhtä nälkäiset koirat Lac du Brochet -järven rannalla Quebecin läänissä. Kuvan pariskunta lienee paikallista Chippewa -heimoa. Kuva: Angus Buchanan, 1914, Buchananin kirjasta ”Wild Life in Canada” (Toronto, 1920).

Niin tai näin, mutta voimme sanoa näidenkin muutamien, tässä julkaisemieni historiallisten dokumenttien perusteella että koko Kanadan alueella oli suurikokoisia koiria ilmeisestikin jo varhain. Kuvien perusteella voimme myös tietää, että suuria koiria tarvittiin. Mutta mistä ne alunpitäen saapuivat?

”Noutajakoira” . Keskirannikko, Brittiläinen Kolumbia, Kanada, noin 1900.

Maailman ensimmäiseen siirtokuntaan Newfoundlantiin matkanneet varhaiset uudisasukkaat ja etenkin varakkaat, johtoasemassa olevat henkilöt ottivat mukaansa itseoikeutetusti mastiffin. Isoja koiria tarvittiin tuntemattomassa, villissä erämaassa paitsi turvana, myös työjuhtajana.

Pohjois-Amerikan innu -mies suurine koirineen – tiedätkö Sinä heimon? Kuva lienee otettu 1800 -luvun loppupuolelta.

Mutta suuria koiria oli myös inuiteilla eli maan pohjoisosissa elävillä eskimoilla. Malamuutti tunnettiin suuresta koostaan jo 1800 -luvun alkuvuosikymmeninä.

E. B. Gates ja hänen jättimäinen malamuuttikoiransa. St Leon, Brittiläinen Kolumbia, Kanada, 1949. Kuva: BC Archives, Canada.

Vaikka suurikokoisten malamuuttikoirien sanotaan olevan kotoisin Alaskan suunnalta ja siis kaukana atlanttisesta Kanadasta, dokumenttien perusteella on selvää, että tyyppiä oli ainakin jo 1800 -luvulla maan kaakkoisosassakin. Labradorin alueella vjuosikymmeniä toimineen lääkäri Wilfred Thomason Grenfellin käyttämistä ”ambulanssikoirista” moni oli erittäin kookas husky tai sekarotuinen luppakorva.

Maalaislääkäri Grenfell vetokoirineen. St. Anthony, Pohjois-Newfoundland, noin 1895-1900. Kuva Grenfellin omaelämänkerrallisesta kirjasta ”Labrador Doctor”.

Kun sivistyksen kirot alkoivat näkyä Newfoundlandin luonnossa ja rannikot oli hakattu paljaiksi, rakennus- ja paperiteollisuuden raaka-ainehankinta siirtyi salmen taakse Labradoriin sekä länteen, New Brunswickin suuntaan. Siellä vielä riitti hyvälaatuista havupuuta vesistöjen varsilla. Tämä määrätietoinen, Euroopasta käsin johdettu ja yhä enemmän keskittyvä kehitys etsiä luonnonvaroja syvemmältä Pohjois-Amerikan saloilta alkoi 1700 -luvulla. 1800 -luvun puoliväliin tultaessa kehitys oli jo täydessä käynnissä.

Varmasti ymmärrämme, että isoja koiria todellakin tarvittiin. Kuva on 1930 -luvun Reidvillestä, Newfoundlandin pohjoisosasta.

Englantilaisten lisäksi Kanadan uudisasukkaiksi saapui ranskalaisia tuoden mahtavan koirakulttuurinsa mukanaan. He näyttävät erityisesti suosineen suurikokoisia koiria, mikä näkyy lukuisissa piirroksissa, maalauksissa, valokuvissa ja postikorteissa 1800 -luvun alusta aina pitkälle 1900 -luvulle saakka.

Miehet menossa töihin traditionaalisine ajopeleineen. Nämä miehet olivat mahdollisesti puodinpitäjiä ja muita kauppiaita, joten vahva vetokoira oli tarpeen. Ste Anne de Beaupre, Quebec, noin 1900.