Avainsanat

, , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Vaikka tekee kipeää ei haittaa - tarttumisleikkeihin helposti koulutetava rotu amerikanbulldoggi ei hevillä luovuta "suupalastaan". Kuva: harrieerikäinen.fi

Vaikka tekee kipeää ei haittaa! Tarttumis- ja kiskomisleikit herkästi oppiva koira ei hevillä luovuta ”suupalastaan”. Kuvan koira on amerikanbulldogi ja koska olen tavannut sen parikin kertaa, voin vakuuttaa että kyseessä on oikein ”sivistynyt herrasmies”. Kuva: harrieerikäinen.fi

Useita bulldog- ja terrierirotuisia koiria kuvaillaan englanninkielessä sanalla gameness. Vanhemmassa koira- ja metsästyskirjallisuudessa aiheelle omistetaan kokonaisia lukuja ja teoksia. Ennen tuliaseiden yleistymistä koiralla metsästäminen tapattamiseen asti oli vallitseva tekniikka, jota ehdittiin harjoittaa kymmeniä tuhansia vuosia – ennenkuin moderni aikamme teki siitä laitonta. Britanniassa kettujahdit loppuivat vuonna 2005 parlamentissa säädetyn Hunting Act 2004 -lain tultua voimaan. Saksassa perinteiset, villisikoja ja kettuja laumoissa jahdanneet koiralaumat joutuivat työttömäksi yllätysyllätys, Hitlerin tekemän lainmuutoksen johdosta.

Suomeksi gameness ei kääntyne paremmaksi kuin taistelu- ja tappoinnoksi. Sana viittaa tietenkin sudelta periytyvään, evolutiiviseen selviämisvälineeseen, intoon ja kykyyn pyydystää mahdollisimman paljon riistaa, jota sitten ihmisen suorittaman painokkaan valinnan ja harjoituksen keinoin lisätään.

Gameness ei tarkoita samaa kuin riistavietti, joka on laajempi ja myös epämääräisempi (abstraktimpi) käsite. Riistavietillä kun voidaan kuvata esimerkiksi kykyä tai intoa jäljittää riistaa hajuaistin avulla. Cockerspanielin riistaviettiä voidaan kehua erinomaiseksi, mutta kukaan ei edes oleta, että sen taistelu- ja tappointo olisi lähelläkään samaa.

Sen sijaan, maalaisten ja syrjäseutujen sekarotuiset terrierikoirat ylpeilivät tappokyvyillään. Se koira, ken listi eniten rottia, kettuja tai mäyriä, saattoi päästä jopa muotokuvaan. Toisaalla ikivanhoja bulldoggi- ja mastiffikoiratyyppejä käytettiin suurriistan metsästyksessä ja puolivillin karjan käsittelyn hallinnassa.

Läpi ihmisen ja koiran yhteisen, pitkänpitkän taipaleen, aina 1900 -luvulle saakka, taistelu- ja tappointo on ollut koiran käyttöä jopa merkittävimmin määrittänyt ominaisuus. Aikoinaan se oli hyvän metsästyskoiran merkki.

Amerikkalaisella kantakirjauroksella, parsonrusselterrieri Beacon Samilla oli sukutaulussaan reilu annos pitbull -verta, mikä hyvin näkyykin. Risteytyksillä haluttiin kasvattaa terrierin metsästysinnokkuutta ja peräänantamattomuutta. Bull-and-terrierin perimä on yhä havaittavissa tietyissä parson -linjoissa.

Hullunrohkeita, fyysisessä kamppailussa pärjääviä, periksiantamattomia koiria käytettiin petoriistajahdissa sekä niin sanottujen haittaeläinten hävittämisessä. Yhtälailla näistä koirista oli mittaamatonta hyötyä sodankäynnissä ja yhteisön suojelussa.
Samoja koiria on käytetty tuhansien vuosien ajan myös puhtaaseen huvitteluun – erilaisiin tappelunäytöksiin. Näillä otteluilla oli kuitenkin tärkeä jalostuksellinen funktio: voittajakoirat olivat arvostettuja mestareita, jotka synnyttivät uusia voitokkaita jälkeläisiä. Sellaisia halusivat tilallisetkin mailleen jyrsijä- tai pienpetokantaa kontrolloimaan.

Tietyn koirarodun tai koirayksilön aggressiivisuus ja kyvyt tapella lähikontaktissa toista eläintä vastaan olivat ominaisuuksia joita ihminen arvosti ja joita hän pyrki tarvittaessa maksimoimaan. Toki näistä ominaisuuksista koitui haittaakin. Moni koira sai maksaa hengellään suuresta aggressiivisudestaan tai ”liiasta” periksiantamattomudestaan. Väärässä paikassa toteutettua tappelua ja tappoa ei historian ihminen katsonut hyvällä ja koiraa rangaistiin julmasti.

Jo ainakin muinaisessa Egyptissä 4000 vuotta sitten tunnettin sotakoirat kuin myös pienet, ketterät rottakoirat. Pitkäaikaisen ja harkitun kasvatustyön tuloksena meillä onkin useita rotuja, joiden into ja tehokkuus suhteessa tappelemiseen ja tappamiseen ovat potentiaalisesti suurempia kuin niillä koirilla, joiden suhteen jalostus on tähdännyt aivan muunlaisiin toimiin. On myös muistettava, että perimään piiloutuneen potentiaalin saa kukkimaan tarkoituksenmukainen kasvatus ja harjoitus.

Edwin Landseer: BULL ATTACKED BY DOGS, 1821