Kysymys pienen ison koiran, welshcorgin alkuperästä on versonut legendan toisen perään. Koira on rotuna nuori, vaikka tyyppinä matala paimen lienee hyvinkin vanha.
Corgin sukutauluja alettiin kirjata kiireesti ylös vuodesta 1924 alkaen, kun rodusta innostuneet, entiset sealyhaminterrieri -fanit päättivät menestyä ja perustaa uuden rodun.
Walesin maakunnan alueelta kerättiin nopeasti ja hyvin asiantuntevasti sopivia tyyppejä ja päämäärätietoinen kasvatustyö alkoi. Jo 1920 -luvun lopulla rodussa oli useita valiokoiria ja koira oli saavuttanut nykyisen muotonsa. Rotu jatkoi menestystään hovin kuninkaalliseksi koiraksi ja samantein se valloitti Amerikankin.
Mitä koiria olivat nämä etäisten seutujen mystiset oliot, kylärakit, joista kukaan 1800 -luvun kuuluisista koirakirjoittajista ei mainitse sanallakaan? Ja mistä corgin pitkä ja matala rakennetyyppi syntyi? Onko se yhdistelmä paikallisia terrierejä ja paimenkoiria, seassa ehkä ajokoiria, brackeja?
Ammoisina aikoina terriereiksi kutsuttiin maatilojen sekarotuisia monitoimikoiria. Puhdasrotuiset koirat olivat varakkaiden ja aatelisten yksinomaisuutta. Sana terrieri tulee siis ymmärtää tältä historialliseslta kannalta eikä nykyisessä kanonisoidussa merkityksessään.
Mutta tarkemmin ajatellen lienee tärkeintä ymmärtää eräs koirien perinnöllisyystekijöiden fakta. Koska lyhytjalkaisuus on geenien sanelemaa eikä se alunperin ollut sidoksissa mihinkään tiettyyn rotuun, voi ymmärtää, että matalajalkaisia paimenkoiria esiintyi aina ja kaikkialla. Walesissa niitä vain ymmärrettiin suosia enemmän kuin muualla. Ja niin syntyi tuo pieni koira, cur, corgi.
- Walesissa on yhä toimivia, omintakeisia paimenkoiria. Monet niistä ovat pienempiä ja kevyempiä kuin suosionsa huipulla matkaava bordercollie. Ei ole epäilystä siitä, että walesincorgin tärkeä esivanhempi on tässä. Rikas ketunpunainen on molemmissa koirissa erittäin yleinen väritys. Kuva: Border Collie Museum
Karjatilallisten Englannissa tarvittiin kovaluonteisia, vahvoja karjanajokoiria, joita kutsuttiin drover’s dog -termillä. Eräs tällainen tyyppi oli Smithfieldin karjakoira (joka ei ollut mitenkään yhteinäinen rotu). Se oli tilojen pakollinen apulainen. Koira kuvataan toisinaan melko kookkaaksi ja vahvaksi, erityisen sitkeäksi, usein harmaankirjavaksi paimeneksi.
Ajan myötä Walesin farmarit alkoivat luopua lehmistään ja siirtyivät tuottavampaan lammastalouteen. Gregory King (1648 – 1712), englantilainen kaivertaja, sukututkija ja tilastotieteilijä, laski että 1600 –luvun lopulla Englannissa ja Walesissa oli yhteensä 11 miljoonaa lammasta (nykyään lampaita on noin 26 miljoonaa). Lampurit tarvitsivat säikkyviä eläimiään varten vähemmän pelottavan apurin. Pienikokoinen koira olisi tähän sopiva – ja myös halvempi ylläpitää. Niin isosta koirasta tuli pienempi. Euroopan reunoilla ei ollut mitään haaskattavaksi kun kilpailu kiristyi. Köyhänmiehenkoiran tuli olla vähään tyytyväinen. Se sai pyydystää ruokansa maatilan eri jyrsijävalikoimista. Maatilojen cur -koirat olivat juuri sellaisia ja siksi kovin suosittuja ja siksi ne säilyivät päiviimme saakka.
Alkuperäinen matalajalkainen corgi, jota 1900 -luvun kennelihmiset, toki kaunisteltuna tavoittelivat, oli monitoiminen, terrieriä muistuttava koira amerikkalaisten farmareiden bullterriereiden tapaan. Ilman bull -lisää tietenkin. Toisaalta, pieni annos mastiffien verta selittäisi joidenkin corgien pulleat posket, vahvat leuat, jämerän rakenteen ja toisinaan taistelunhaluisen luonteen. Myös yleinen brindle -väritys selittyisi tällä. Puhun nyt nimenomaan corgin cardigan -alatyyppistä, en pienemmästä ja kettumaisemmasta pembrokesta.
Kun katsoo vanhoja kuvia corgeista, näkyy toisissa yksilöissä enemmän terrierimäinen tyyppi. Jotkut varhaiset corgit olivat jopa bracke -tyyppiä (pitkävartaloinen ajokoira, joilta tiikeriväri voi myös periytyä). Tällaiset tyypit kuitenkin karsittiin rotuyhdistyksen enemmistön päätöksellä pian pois jalostusohjelmasta. Koiran haluttiin muistuttavan collieta ja pystykorvia. Kettumainen oli luonnehdinta, jota jo varhain käytettiin. Se tuntui vetoavan moniin.
Useimmat farmeilta löydetyistä maatiaiscorgeista vastasivat ulkonäöltään paimenkoiria, muutamat saattoivat muistuttaa hyvin paljon tuttuja pohjoismaisia pystykorvia. Kasvattajat halusivat päällimäiseksi ketun sulouden ja iloisen pystykorvailmeen. Luppakorvat, pienet silmät ja naamarypyt olivat siten ”out”.
Paljosta muusta rotukerhossa kiisteltiin ja rajusti.
Kun hännän pituudesta ja tiikerivärista ei päästy sovintoon, corgi jakautui kahdeksi eri tyypiksi, kookkaammaksi cardiganiksi ja sulokkaammaksi pembrokeksi. Nimitykset juontuvat Walesin kreivikunnista, joista kantakoiria tuotettiin.
1920 -luvulla corgi -rotu rekisteröitiin viralliseksi. Koirien koko ja tyyppi vaihteli vielä melko reilusti. Rotu oli uutuus ja pääsi lehtikuvaan Crystal Palace Show’ssa Lontoossa vuonna 1929. Koiran omisti Mrs. Williams.
Welshcorgia sanotaan myös heeler -koiraksi eli kannoilla kulkijaksi. Sen tapa ajaa karjaa on melko yksinkertainen, vaikka toisaalta on kerrottava, että valmennetut huippucorgit ovat voittaneet paimennuskilpailujen ykköstiloja. Peruscorgin paimennusta voi verrata vanhojen saamelaisten koirien työskentelyyn: myös corgi ”hyökkää” karjan kimppuun takaa ja tarpeentullen nipistää nautaa kintereestä. Corgia ei yleisesti käytetä bordercollien hienostuneeseen ja kärsivälliseen tyyliin.
Nykyisin corgi on seurakoira.
Aikoinaan welshheelerin tyyliä ihmeteltiin. Karskiin karjanhätistelyyn tottuneet koiramiehet kritisoivat, että karjakoiran tulee käydä kimppuun edestäpäin – vanhojen härkäkoirien tapaan (lähde: Dogdom: monthly: Nide 21 ,1920).
Heeler -nimitys, kuten niin monet muut corgia koskevat nimet ja tarinat ovat puolinainen totuus. Toinen puoli on hukkunut historiaan, jota tässä hieman yritän kaivaa esiin.
Nimittäin 1800 -luvun lopulla heeleri tunnettiin kirjallisuudessa eri koirana. Corgista ei juuri kukaan kynologi puhunut mitään.
W. D. Drury kirjoittaa vuoden 1903 teoksessaan ”British Dogs” ja viittaa kuvaan tekstin alla:
”A very well-marked variety of Collie is the Marled, or Marbled, sometimes incorrectly called the Tortoiseshell, and from the bizarre combination of colours it also gets the name of Harlequin. The name of Welsh ”Heeler” has also been given to this variety from the way the dogs have of heeling the driven cattle; but the animals are not peculiar to Wales – – -“
Muistuttaako tämä heeler -koira modernia walesin heeleriä? Katso pään muotoa ja koiran väritystä – molemmat tuttuja etenkin corgi cardigan – muunnoksesta. Kuvan lyhytkarvainen marmorivärinen collie oli nimeltään Whitley Lass, noin vuosi 1900. W. D. Druryn vuonna 1903 julkaistusta kirjasta ”The British Dogs”.
Myös koiratieteilijä Hugh Dalziel oli muutamaa vuotta aiemmin päätynyt samaan johtopäätökseen. Hän myös totesi, että ”heelereitä tai mosaiikkivärisiä koiria ei ole vain Walesissa, vaan kaikkialla muuallakin saarivaltakunnassa”.
On aivan liian hupsun romanttista yrittää väittää, että corgi sai lyhyet jalkansa viikinkien koiralta. Viikingit ovat toki jättäneet paljon muistoja itsestään Walesiin. Mutta miksi he olisivat tuoneet runsaan määrän kääpiökoiria mukanaan maata valloittamaan? Lammastalous ei ollut tuolloin vielä suurissa mitoissa.
Parissa vanhassa 1920 -1930 -luvun corgikuvassa näkyy silti ilmeinen pystykorvaperimä. Selitys voi olla siinäkin, että Englantiin on tuotu pohjoisia pystykorvia tasaisesti ja runsainmäärin viikinkiajan jälkeen. 1700 -luvulla alkoi Englannissa suoranainen spitz fashion. Maahan tuotettiin pohjoisia tyyppejä Saksasta, Pohjolasta, Amerikasta ja kaukaa Kiinasta.
Kuvan yksilö muistuttaa ilmeeltään suuresti suomenpystykorvaa. Vai veikkaako joku vallhundia, Länsi-Göötanmaanpystykorvaa?
Töppöjaloissa ei ole sinänsä mitään kummallista.
Sen aiheuttaa geneettinen mutaatio, joka periytyy helposti eteenpäin. Mutaatio saa aikaan raajojen luuston pituuskasvun pysähtymisen hyvin varhaisessa vaiheessa. Tämä mutaatio on ilmentynyt maailman koirissa säilyneiden reliefien ym. dokumenttien perusteella jo ennen ajanlaskumme alkua.
Huomio kannattaa kiinnittää myös Englannin omiin lukuisiin terrierityyppeihin: töppöjalkojen salaisuus voi aueta esimerkiksi vanhan russelinterrerin ja walesinterrierin ja tai paremminkin sen edeltäjien kautta.
Köyhänmiehen koira osasi ties monenlaista. Se hävitti tuhoeläimiä – vaikka sitten salaa naapurin mailta. 1800 -luvulta peräisin olevassa kuvassa on tuntematon terrieri työssään. Se tuo mieleen valkean sealyhaminterrierin, joka kehitettiin 1800 -luvulla Pembroken kreivikunnassa. Sieltä corgitkin ovat kotoisin.
Fred Rolfe ja Lilias Rider Haggard kertovat kirjassaan ”I Walked by Night: Being the Philosophy of the King of the Norfolk Poachers” (1935), millaisia olivat Smithfieldin kuuluisat karjakoirat. Nehan ovat myös australialaisen karjakoiran, corgia paljon muistuttavan paimenen esivanhempia.
”Smithfield Cattle Dogs… [Ne] olivat pieniä collieita, karjakoiria, joita näki kaikilla karjamarkkinoilla karjanajajien kanssa. Niitä pidettiin kaikkein älykkäimpinä, oppivaisimpina ja kestävämpinä. Greyhoundiin risteytettynä niistä tuli erinomaisia lurkkereita.”
Tiedämme nyt, että edellä kuvatut karjakoirat eivät nekään olleet kääpiö -corgeja.
Vinttikoiran kanssa pariutuminen olisi ollut silloin hyvin vaikeaa.
Lopuksi voi vielä todeta sen faktan, että on hyvin vaikea tai mahdotontakin löytää tietoa corgi – koirista ajalta ennen 1900 -lukua.
Tässä kaikki oleellinen onkin !
Sir Edwin Landseer: ”Scarbro, An Old Cover Hack”. Teos kuvaa englantilaisen farmin vanhaa mutta rakasta vuokra-ajohevosta, vossikkaa vanhoine ystävineen. Punaisen viltin ja sauvan päällä lepäilee pieni, corgimainen koira. Landseerin tunnelmallinen maalaus sai ensiesityksensä vuonna 1844
