Avainsanat
bordeauxindoggi, chien d'arret, dogs' eye colour, golden retriever, karjalankarhukoira, keltainen labradori, keltasilmäisyys, koirien jalostus, koirien silmien väri, koirien värigeenit, labrador retriever, labradorinnoutaja, pitkäkarvainen noutaja, pointteri, suden silmien väri, unkarinvizsla, Wavy Coated Retriever, yellow eyed dogs, yellow eyed Lab, yellow eyed retrievers, Yellow Labrador
Hu-huu!
Pyhienpäivä lähestyy ja olisi aika kirjoittaa Peninkulmien perinteinen kummitusblogi. Mutta koska elämä on kauhistuttavaa an sich, pysyn tällä vielä hyvin turvallisissa, anteeksi kuonokkaissa aiheissa ja kysyn, mistä tulevat keltasilmäiset koirat – ja paremminkin: minne ne katosivat?
Villien koiraeläimien silmien väri on useinmiten vaalea. Ketuilla, susilla ja kojooteilla keltasilmäisyys on erittäin usein esiintyvä ominaisuus ja esimerkiksi punaketuilla se ilmenee lähes poikkeuksetta.
No miksi sitten tarinoiden pahat pedot ovat aina keltasilmäisiä?
Kun silmän iiris eli värikalvo on selvästi vaaleampi kuin mustuainen eli pupilli, eläimen katseen suunta ja intensiviteetti on hirvittävän helppo havaita. Siksi ihminen kokee suden katseen niin häiritsevänä. Kuitenkin silmien väristä riippumatta kaikki koirat seuraavat tarkoin ympäristönsä liikehdintää ja tuijottavat häpeilemättä, jos siihen on vähänkin aihetta ja aikaa. Silti vain keltasilmäisen katse tuntuu häijymmältä.
Niin on myös kotikoiriemme kanssa. Näyttelytuomarit jakavat vaaleasilmäisimmille yksilöille miinuksia, tietenkin rotumääritelmästä riippuen. Koirani sisaruksen arvostellut tuomari kirjoitti papereihin: ”vaaleat silmät hieman häiritsevät”. Minusta tuolla ruskealla tytöllä on hyvin kaunis helmenvihreä katse, enkä voi ymmärtää, miten sellainen voi ketään häiritä.
Kuitenkin niin vain on.
Suurin osa länsimaisista koiraroduista on tummasilmäisiä. Tämä on tietoisen kehityssuunnan tulos, jota on tuettu vahvasti 1800 -luvulta saakka. Jos niin ei olisi, näkisimme keltasilmiä paljon joka rodussa.
Nykyisissä jalostetuissa koirissa keltasilmäisyyttä ilmenee lähinnä niillä koirilla, joiden turkin väriin vaikuttaa resessiivinen haalentajageeni (niinsanottu locus B). Aikamme tunnetuimpia keltasilmäisiä rotuja ovat bordeauxindoggi, weimerinseisoja ja unkarinvizsla ja (ruskea) labradorinnoutaja. Näillä roduilla silmän väriin vaikuttava geeni toimii yhdessä turkin värin aiheuttavan geeni kanssa luoden haalentuneen pigmentin niin iirikseen, karvaan kuin ihoonkin.
Myös amerikanstaffordshirenterriereissä / pittbulleissa näkee joskus keltasilmäisyyttä. Niistäkin selvä osa on tulosta edellämainituista resessiivisistä perintötekijöistä.
Joskus olen nähnyt mustia labradorinnoutajia, joilla on kauniit kullanruskeat silmät. Siinä tapauksessa turkin värin ja silmän värin aiheuttavat tekijät ovat toisistaan riippumattomia – sattumalta koira on perinyt dominoivan turkin värin (musta) ja vaaleat silmät (väistyvä ominaisuus).
Ymmärrän ehkä, miksi karjalankarhukoirilla ei sallita keltaisia silmiä (joita pohjoisen pystykorvillakin näki ennen jopa yleisesti). Silmien väriin puuttuvaa rotumääritelmää perustellaan sillä, ettei karhu näe tummasilmäisen katseen suuntaa eikä siten pysty huitaisemaan koiraa kynsillään silmiin.
Mutta se, että noutajistakin on pyritty kitkemään tämä osa perintötekijöiden rikkaudesta pois, ei ole minulle yhtään järkeenkäypää. Muuten kuin sillä lailla, että noutajakoiran tulee olla se kaikkein luotettavin ystävä, kumppani, jonka syvä ja lämmin katse ainiaan palvoo herraa ja rouvaa… se ei koskaan kyttää, vaani, vakoile, töllötä vaativasti…
Uskokoon ken lystää…!