Avainsanat
Canis Palustris, inostranzewin koira, kotikoira, laatokankoira, pomeraniankoira, pommeri, pystykorvat, suokoira, wolf spitz
Kyseessä on sama rotu, kun aikaa on kulunut vain 100 vuotta!
Pomeriankoiraa eli pommeria kutsutaan myös kääpiöpystykorvaksi. Se kuuluu samaan perheeseen muiden keskieurooppalaisten minikokoisten pystykorvien kanssa ja on sukua mm. lapinporokoiralle.
Englannissa näistä pystykorvista innostuttiin 1800-luvulla ja kuningatar Victorian Windsor – kennelnimi niitti mainetta erikoisen pienillä koirillaan.
Kuningatar tuotti ulkomailta mahdollisimman pieniä yksilöitä ja hänen ansiokseen voidaankin lukea se, että pommerikoiran koko pieneni nopeasti puoleen entisestä. Normaalin suomenpystykorvan kokoluokasta hypättiin suurin piirtein chihuahuan kokoluokkaan.
Englanninkielisellä termillä spitz viitataan alkukantaisiin pystykorvakoiriin. Todellisuudessa spitz tarkoittaa liettä ja ei mitä tahansa takkaa vaan nimenomaan kotiliettä. Esimerkiksi saksalainen minipystärirotu wolf spitz kuuluisi suomeksi kotilieden susi. Kun suomi näin kaunista on, miksi emme käytä nimeä koirasta? Pystykorva on kovin proosallinen.
Sitäpaitsi varhaiset euroopan paimenkoirat eivät olleet kaikki välttämättä edes pystykorvia.
Kotisuden nimen takana piilee myös se, että nämä koirat olivat paikkauskollisia vahtikoiria ja paimenkoiria, eivät varsinaisia metsästyskoiria, jotka seuraisivat riistaa naapurikylien maille.
Niin sanottuja kotisusia eli erään muinaisen pystykorvatyypin jäänteitä on löytynyt useiden keski-eurooppalaisten kylien paikoilta entisiltä tärkeiltä järvialueilta. Nykyään näistä järvistä monet ovat umpeenkasvaneita, niittymäisiä kosteikko- ja suoalueita muun muassa nykyisten Tanskan, Sveitsin, Itävallan, Slovenian ja Pohjois-Italian mailla.
Koiralöydöt ajoittuvat aikaan, joka kesti myöhäiseltä kivikaudelta pronssikaudelle eli jaksolle 6500 – 800 ennen ajanlaskumme alkua.
Ajanjakso merkitsi muutosta eurooppalaisen ihmisen kulttuurissa, kun metsästäjä -keräilijäkulttuurista siirryttiin raskaampaan, työvoimaa nielevään maanviljelys- ja karjankasvatuskulttuuriin. Sinä aikana nykypäivän tunnetut viljelykasvit ja kotieläimet irroitettiin niiden alkuperäsiestä luontoyhteydestä eli kesytettiin. Tätä prosessia, joka kesti muutaman tuhat vuotta, kutsutaan domestikaatioksi. Kun kivikaudella vehnä oli spelttivenhää, muuttui se domestikaation kestäessä vähemmän kuitua sisältäväksi vehnäksi. Samoin kehittyivät kivikaudella lammaseläin, nauta ja sika villemmistä kantamuodoistaan.
Nuoremmalla kivikaudella syntyi myös sen aikaiseen eurooppalaiseen viljelyskulttuuriin sopiva koiratyyppi, suokoira, canis palustris. Koira sai tämän nimen, koska juuri järvenrannat ovat olleet niiden tyypillisiä löytöpaikkoja.
Suokoirat olivat keskikokoisia, alkukantaisia kyläkoiria, joilla oli susimainen kuono ja sopusuhtainen, neliömäinen rakenne. Löydöksistä suurimpienkaan yksilöiden koko taikka raateluhampaiden pituus ei yllä myöhemmän roomalaisajan kookkaiden koiratyyppien tasolle. Toisaalta löydöistä puuttuvat selvästi myös roomalaisajalla tunnetut kääpiökoirat.
Laatokan rannalta ja myös alempaa Itä-Euroopasta on tosin löytynyt myös kivikaudelle ajoittuva Laatokan- eli Inostranzewin koira, joka oli suokoiraa suurempi alkukantaine tyyppi. Siitä ajatellaan polveutuvan kookkaat rekikoirat ja laikat.
Keski-Euroopan järvialueiden koirien on tutkimuksissa havaittu olleen niin yhteneväisiä kooltaan ja muodoltaan, että voidaan puhua ensimmäisestä eurooppalaisesta koiratyypistä ja maatiaisrodusta. Silti koirankasvatus ei ollut niinkään päämäärätietoista, vaan koirat kehittyivät juuri sellaisikseen kiinteänä osana muuta kulttuuria.
Työkuvaltaan suokoirat olivat monikäyttöisiä. Niiden kotiseuduilla, rannoilla ja alangoilla keskityttiin karjankasvatukseen ja viljelyyn. Metsästyskohteena olivat lähinnä vesilinnut, pienriista ja villisiat. Koirat paimensivat karjaa, vahtivat asumuksia ja luultavastikin auttoivat metsästyksessä, vaikkei todisteita alueiden metsästystekniikoista olekaan löydetty.
Suurpetoja vastaan suokoirat olivat aivan liian pieniä, mutta niiden innokas haukku ja energinen ja äärimmäisen valpas luonne korvasivat tätä puutetta. Haukullaan ne pystyivät kyllä pitelemään hirvieläimiä aloillaan.
Suokoirista polveutuvat mm. nykyiset unkarilaiset paimenkoirarodut pumi, puli ja mudi, espanjalaiset pyreneittenpaimenkoira ja espanjanvesikoira, villakoiran edeltäjä barbet, saksalaiset snautseri, pinseri ja kaikki viisi wolf spitz – rotua sekä suomalaiset pystykorvat ja lapinkoirat. Kaikenkaikkiaan yli sadan koirarodun katsotaan olevan lähtöisin niistä. Suomalaisten pystykorvien – ainakin suuremman karjalankarhukoiran uskotaan polveutuvan myös ja etenkin niin kutsutusta laatokankoirasta eli inostranzewinkoirasta.
Pronssikauden kansainvaellusten aikana suokoirat matkasivat Keski-Euroopasta pohjoiseen, tundrille ja aina Jäämerelle asti. Jotkut pohjoiseen päätyneet suokoirat kasvattivat kokoaan ja niiden annettiin risteytyä susien kanssa. Pohjoisilla kansoilla ei aluksi ollut karjaa, joten susi ei ollut siellä vihollinen vaan naapuri jonka kanssa elettiin rinnakkain ja se toimi varakoirana ja koirien geenipankkina, jonka avulla omaa koirakantaa voitiin kätevästi uudistaa ja parantaa.
Suokoirista ja paimenkoirista tuli siis rekikoiria ja metsästyskoiria. Niiden koko kasvoi.
Pomeriankoirakin on peräisin näistä pohjoisen koirista, mutta on hullua kuvitella, että ”pommeri” voisi kiskoa nykyään rekeä. Kun vielä 1800 -luvulla sen säkäkorkeudeksi määriteltiin ”useimmiten 40 cm tai ainakin alle 50 cm” painaa se nykyään vain 2-4 kiloa ja on korkeudeltaan 13–28 cm. On hassua, että se yhä luokitellaan alkukantaiseksi roduksi, kun se ei pysty enää mihinkää alkuperäiseen tehtävään. Se on ammatiltaan nyt silkka seuraeläin ja sylikoira (ns. toy breed). Äksyinen luonne ja haukkuominaisuus sillä ovat tallella, mutta ääni on hyvin heikko, usein jopa pelkkää kähinää. Tämä tietenkin sopii urbaanin seurakoiran portfolioon. Modernissa kaupungissa koirien tulee vaieta ja autojen äristä.
Rodun muuttumisesta kertoo paljon se, että vuonna 1847 englantilainen koiratuntija ja kirjailija H.D. Richardson vertasi pommeria kiinanpystykorvaan. Ne olivat hänen mielestään niin samannäköisiä, ”ettei niitä voinut erottaa toisistaan kuin väristä”.
arlime said:
Tekstisi mukaan ”Englanninkielisellä termillä spitz viitataan alkukantaisiin pystykorvakoiriin.”
”Spitz” on saksaa ja tarkoittaa ”terävä/suippo”, mikä kuvaakin hyvin seuraavia saksalaisia rotuja: Wolfspitz/Keeshond, Grosspitz, Mittelspitz, Kleinspitz ja Zwergspitz/Pomeranian.
Olisi mielenkiintoista tietää mnikä etymologisen lähteen mukaan ”spitz” kääntyy suomeksi ”kotiliesi”?
Bridget said:
Kiitos taas palautteesta.
Kreikan kielen ”spiti” = koti.
Vertaa ruotsin kielen ”spis” = ”ruuanlaittopaikka”,”hella”
Asia on toki aivan noinkin kuten toteat. Mutta termi ”spitz” = pystykorvakoira on kynologien / zoologien keksintöä 1700 – 1800 – luvuilta.
”Kotisusi” – termillä tavoittelin tarinaa kauempaa ajoilta, jolloin koirat olivat kyläkoiria / wolfspitzejä.
Arktiset pystykorvat tulivat tunnetuksi Euroopassa saksalaisten antropologien ja muiden tutkijoiden toimesta. Saksalaisessa mielessä, yhdyssana ”wolfspitz” ei siten ole järkevä englanniksi käännettynä – kun jo sen sisältämä ”susi” takoittaa pitkäkuonoista ja pystykorvaista koiraeläintä.
Viikingeillä oli pystykorvakoiratyyppi ja sillä on nykyään samantyyppinen nimi ”buhund” (”kyläkoira” tai ”kotikoira”).
On mielenkiintoista, miten saksankielinen alan kirjallisuus ei pelkää käyttää omaperäisiä ”susi” – sanoja viitatessaan varhaisiin kesykoiriin. Esimerkiksi termi ”Hauswolf” on siellä hyvin yleinen selitettäessä domestikaatiota.
Saksan ja englannin kielen ”terävä”, ”peitsi”, yms – merkitykset sanalle ”spit”, ”spiz” – sanoille ovat suhteellisen uusia, ne ovat peräsin (myöhemmältä) keskiajalta, kuten Online Etymologia.com ilmoittaa). Näistä merkitys ”lihankypsennystikku” osoittaisi takaisin vanhempaan ”tulisija” – merkitykseen.