Avainsanat

, , , , , , , ,

Alla on kuva pomeraniankoirasta. Se on pienenpieni, englantilainen sylikoirarotu, jolla on pitkä saksalainen historia ja vielä pidempi muinaishistoria kivikautisten järviasutusalueiden yleiskoirana. Vertaa kuvaa muihin tämän jutun kuviin valkoisesta koirasta.
Kyseessä on sama rotu, kun aikaa on kulunut vain 100 vuotta!

Pommeri on pienin pystykorva ja kuuluu kotisusiksi kutsuttuun keskieuroopplalaiseen tyyppiin (englanniksi wolf spitz). Uskotko, että 1500-luvulla tämän koiran esivanhemmat vetivät nomadiperheen rekeä tundralla? Tai että nuoremmalla kivikaudella sen esivanhemmat paimensivat karjaa ja haukkuivat vaaraa Sveitsin, Itävallan, Pohjois-Italian rehevien järvien rannoilla?

Pomeriankoiraa eli pommeria kutsutaan myös kääpiöpystykorvaksi. Se kuuluu samaan perheeseen muiden keskieurooppalaisten minikokoisten pystykorvien kanssa ja on sukua mm. lapinporokoiralle.
Englannissa näistä pystykorvista innostuttiin 1800-luvulla ja kuningatar Victorian Windsor – kennelnimi niitti mainetta erikoisen pienillä koirillaan.
Kuningatar tuotti ulkomailta mahdollisimman pieniä yksilöitä ja hänen ansiokseen voidaankin lukea se, että pommerikoiran koko pieneni nopeasti puoleen entisestä. Normaalin suomenpystykorvan kokoluokasta hypättiin suurin piirtein chihuahuan kokoluokkaan.

Englanninkielisellä termillä spitz viitataan alkukantaisiin pystykorvakoiriin. Todellisuudessa spitz tarkoittaa liettä ja ei mitä tahansa takkaa vaan nimenomaan kotiliettä. Esimerkiksi saksalainen minipystärirotu wolf spitz kuuluisi suomeksi kotilieden susi. Kun suomi näin kaunista on, miksi emme käytä nimeä koirasta? Pystykorva on kovin proosallinen.
Sitäpaitsi varhaiset euroopan paimenkoirat eivät olleet kaikki välttämättä edes pystykorvia. 
Kotisuden nimen takana piilee myös se, että nämä koirat olivat paikkauskollisia vahtikoiria ja paimenkoiria, eivät varsinaisia metsästyskoiria, jotka seuraisivat riistaa naapurikylien maille.

Niin sanottuja kotisusia eli erään muinaisen pystykorvatyypin jäänteitä on löytynyt useiden keski-eurooppalaisten kylien paikoilta entisiltä tärkeiltä järvialueilta. Nykyään näistä järvistä monet  ovat umpeenkasvaneita, niittymäisiä kosteikko- ja suoalueita muun muassa nykyisten Tanskan, Sveitsin, Itävallan, Slovenian ja Pohjois-Italian mailla.

George Stubbs: Walesin prinssi vaunuineen ja pomeranian koirineen, vuodelta 1793.

Koiralöydöt ajoittuvat aikaan, joka kesti myöhäiseltä kivikaudelta pronssikaudelle eli jaksolle 6500 – 800 ennen ajanlaskumme alkua.

Ajanjakso merkitsi muutosta eurooppalaisen ihmisen kulttuurissa, kun metsästäjä -keräilijäkulttuurista siirryttiin raskaampaan, työvoimaa nielevään maanviljelys- ja karjankasvatuskulttuuriin. Sinä aikana nykypäivän tunnetut viljelykasvit ja kotieläimet irroitettiin niiden alkuperäsiestä luontoyhteydestä eli kesytettiin. Tätä prosessia, joka kesti muutaman tuhat vuotta, kutsutaan domestikaatioksi. Kun kivikaudella vehnä oli spelttivenhää, muuttui se domestikaation kestäessä vähemmän kuitua sisältäväksi vehnäksi. Samoin kehittyivät kivikaudella lammaseläin, nauta ja sika villemmistä kantamuodoistaan.

Nuoremmalla kivikaudella syntyi myös sen aikaiseen eurooppalaiseen viljelyskulttuuriin sopiva koiratyyppi, suokoira, canis palustris. Koira sai tämän nimen, koska juuri järvenrannat ovat olleet niiden tyypillisiä löytöpaikkoja.

Saksanpystykorva on keskikokoinen pystykorva, paino 16-25kg. Hollantilaiset ehtivät aikanaan rekisteröidä rodun itselleen nimellä Keeshound. Kyseessä on kuitenkin sama rotu, joka on yksi Saksan viidestä wolf spitz - rodusta.

Suokoirat olivat keskikokoisia, alkukantaisia kyläkoiria, joilla oli susimainen kuono ja sopusuhtainen, neliömäinen rakenne. Löydöksistä suurimpienkaan yksilöiden koko taikka raateluhampaiden pituus ei yllä myöhemmän roomalaisajan kookkaiden koiratyyppien tasolle. Toisaalta löydöistä puuttuvat selvästi myös roomalaisajalla tunnetut kääpiökoirat.

Laatokan rannalta ja myös alempaa Itä-Euroopasta on tosin löytynyt myös kivikaudelle ajoittuva Laatokan- eli Inostranzewin koira, joka oli suokoiraa suurempi alkukantaine tyyppi. Siitä ajatellaan polveutuvan kookkaat rekikoirat ja laikat.

Keski-Euroopan järvialueiden koirien on tutkimuksissa havaittu olleen niin yhteneväisiä kooltaan ja muodoltaan, että voidaan puhua ensimmäisestä eurooppalaisesta koiratyypistä ja maatiaisrodusta. Silti koirankasvatus ei ollut niinkään päämäärätietoista, vaan koirat kehittyivät juuri sellaisikseen kiinteänä osana muuta kulttuuria.

Työkuvaltaan suokoirat olivat monikäyttöisiä. Niiden kotiseuduilla, rannoilla ja alangoilla keskityttiin karjankasvatukseen ja viljelyyn. Metsästyskohteena olivat lähinnä vesilinnut, pienriista ja villisiat. Koirat paimensivat karjaa, vahtivat asumuksia ja luultavastikin auttoivat metsästyksessä, vaikkei todisteita alueiden metsästystekniikoista olekaan löydetty.

Suokoirien tarkemmasta ulkonäöstä ei ole mitään tietoa. Luultavasti niistä löytyi sekä pystykorvaista että luppakorvaisempaa tyyppiä. Myös snautserin katsotaan polveutuvan ikivanhasta Keski-Euroopan koiratyypistä, suokoirasta. Labradori on kuvassa vain viihdyttämässä eikä kuulu muuten asiaan. Sen taustalta tosin kyllä löytyy pystykorvia, nimittäin arktisia husky - ja intiaanikoiria. Tulen toukokuun aikana kirjoittamaan aiheesta lokia.

Suurpetoja vastaan suokoirat olivat aivan liian pieniä, mutta niiden innokas haukku ja energinen ja äärimmäisen valpas luonne korvasivat tätä puutetta. Haukullaan ne pystyivät kyllä pitelemään hirvieläimiä aloillaan. 

Suokoirista polveutuvat mm. nykyiset unkarilaiset paimenkoirarodut pumi, puli ja mudi, espanjalaiset pyreneittenpaimenkoira ja espanjanvesikoira, villakoiran edeltäjä barbet, saksalaiset snautseri, pinseri ja kaikki viisi wolf spitz – rotua sekä suomalaiset pystykorvat ja lapinkoirat. Kaikenkaikkiaan yli sadan koirarodun katsotaan olevan lähtöisin niistä. Suomalaisten pystykorvien – ainakin suuremman karjalankarhukoiran uskotaan polveutuvan myös ja etenkin niin kutsutusta laatokankoirasta eli inostranzewinkoirasta.

Pronssikauden kansainvaellusten aikana suokoirat matkasivat Keski-Euroopasta pohjoiseen, tundrille ja aina Jäämerelle asti. Jotkut pohjoiseen päätyneet suokoirat kasvattivat kokoaan ja niiden annettiin risteytyä susien kanssa. Pohjoisilla kansoilla ei aluksi ollut karjaa, joten susi ei ollut siellä vihollinen vaan naapuri jonka kanssa elettiin rinnakkain ja se toimi varakoirana ja koirien geenipankkina, jonka avulla omaa koirakantaa voitiin kätevästi uudistaa ja parantaa. 

Samojedinkoira 1800-luvun lopun englantilaisesta, W. D. Druryn kirjoittamasta koiratietokirjasta. Eksoottiset, pirteät ja uskolliset pystykorvat olivat englantilaisten muotirotuja muutaman sadan vuoden ajan. Tämän koiran alkuperäisestä samojedin verestä en menisi ihan takuuseen. Se muistuttaa enemmän 1700-luvun pommeria (ks. maalaukset).

Suokoirista ja paimenkoirista tuli siis rekikoiria ja metsästyskoiria. Niiden koko kasvoi.

Pomeriankoirakin on peräisin näistä pohjoisen koirista, mutta on hullua kuvitella, että ”pommeri” voisi kiskoa nykyään rekeä. Kun vielä 1800 -luvulla sen säkäkorkeudeksi määriteltiin ”useimmiten 40 cm tai ainakin alle 50 cm” painaa se  nykyään vain 2-4 kiloa ja on korkeudeltaan 13–28 cm. On hassua, että se yhä luokitellaan alkukantaiseksi roduksi, kun se ei pysty enää mihinkää alkuperäiseen tehtävään. Se on ammatiltaan nyt silkka seuraeläin ja sylikoira (ns. toy breed). Äksyinen luonne ja haukkuominaisuus sillä ovat tallella, mutta ääni on hyvin heikko, usein jopa pelkkää kähinää. Tämä tietenkin sopii urbaanin seurakoiran portfolioon. Modernissa kaupungissa koirien tulee vaieta ja autojen äristä.

Rodun muuttumisesta kertoo paljon se, että vuonna 1847 englantilainen koiratuntija ja kirjailija H.D. Richardson vertasi pommeria kiinanpystykorvaan. Ne olivat hänen mielestään niin samannäköisiä, ”ettei niitä voinut erottaa toisistaan kuin väristä”.

1700-luvulla Englantiin tuotiin kaksi valkoista Pomeranian koiraa, jotka näyttivät juuri tältä. Yhdennäköisyys samojedinkoiran kanssa on suorastaan hämäävä. Aina 1800-luvun loppulle asti rodun suosikkiväri oli valkoinen - nyt se taitaa olla punainen. Vielä 120 vuotta sitten koira oli tyypillisesti 40-50 senttiä korkea pystykorva - nykyään keskimäärin 20 senttinen sylihauva.